Salve tajusi, että tässä täytyi voittaa.
"Henki hengestä, irlantilainen!" huusi hän hypähtäen seisaalleen. Kun toinenkin samassa nousi, iski hän häntä kasvoihin niin kiivaasti, että hän tupertui yli rahin, seinää vasten.
Syntyi hurja tappelu.
Irlantilainen nousi kuin vertavuotava härkä, sieppasi orresta malspiikin ja iski sillä syvän haavan Salven poskeen, jossa myöhemmin, oli ainainen arpi.
Sitten välkähtivät puukot.
Salve liikkui kuin teräsvieteri, kaksinverroin vikkelämmin ja kylmästi laskevammin kuin hänen raivoisa, mutta kömpelö vastustajansa.
Salven huulilla oli kalpea hymy; hänen iskunsa sattuivat tavantakaa ja tappelu päättyi siihen, että toinen, ankarasti verta vuotaen ja melkein tajuttomana, kompuroi ulos ahtaasta ovesta pelastuakseen.
Monet iloitsivat nähdessään pelätyn irlantilaisen joutuvan häviölle, ja sitä mielialaa oli Salven kiittäminen siitä, että sai tapella tappelunsa yksin hänen kanssaan.
Salve iski puukkonsa pöytään kulhonsa kupeelle, katsoi ympärilleen ja kysyi:
"Onko täällä muita, jotka aikovat anastaa minun ruokani?"