Alus oli aikoinaan haaksirikkoutunut, ja sen nykyinen omistaja oli sen ostanut huutokaupasta mitättömällä summalla. Se muistutti suuressa määrin vanhaa puukenkää jolla laivuri Brekan uskaliaasti purjehti Hollantiin ankarain kevät- ja talvimyrskyjen aikana ajatellen, että hätätilassa täytyi uida puulastin varassa, köyttää itsensä kiinni hyökylaineiden varalta ja muuten purjehtia niin kauan kuin riki kesti.
Prammitanko oli poissa, jottei alus ylenmäärin rasittuisi, purjeet olivat repaleiset ja köysistö oli monin paikoin valtavissa, kömpelöissä solmuissa @@ katkenneita kohtia ei ollut huolittu punoa yhteen, kuten merimiestapa aina vaatii.
Säännöllisestä merenkulusta ei liioin ollut puhettakaan. Kapteeni käytteli omaa omituista lokiansa: sylki mereen tai heitti sinne jonkin säleen määräten nopeuden sen mukaan, miten se jäi jälkeen aallokossa.
Sää ei heitä suosinut. Tuuli oli vastainen, toisinaan tyyntyi kokonaan, joten he kolmatta viikkoa purjehdittuaan olivat saapuneet vasta Jyllannin rannikolla sijaitsevan Hanstholmin majakan tienoille.
Salve kulki mietteissään kuvitellen Amsterdamissa olevaa Elisabetia @@ ja hiljaisin pelontuntein ajatellen, miten hänen ja meriupseerin väliset asiat oikeastaan olivat.
Hän alkoi tiedustella laivurilta Hollannin-matkojen hyötyisyyttä ja muita asiaankuuluvia seikkoja. Keskustelu tapahtui jonkinlaista englanninkieleen vivahtavaa mongerrusta käyttäen, mutta Salve sai tietää kaikki: että yritys oli tuottoisa ja että sellainen toimi saattoi kaikin puolin hänelle sopia.
Erikoisen houkuteltavaksi sen teki sen vaatima huimapäinen rohkeus.
Sellaiset kotoiset olot, joiden vallitessa hän vapautui kaikesta käskynalaisuudesta, sopi varsin hyvin hänen luonnonlaatuunsa ja häämötti hänelle nyt hyvänä aatteena. Hänellä oli @@ isän hallussa olevaa sadanriksin seteliä lukuunottamatta @@ muutaman sadan riksin pääoma, jolla hän voi hankkia itselleen jonkin vanhan aluksen Hollannin-matkoja varten. Asia oli päätetty.
Salve alkoi käydä ylen kärsimättömäksi, kun ei jo päässyt perille. Hän ikävöi isänmaansa ensimmäisen rantakaistaleen näkemistä oikein uskaltamatta ajatella, että hän sen todellakin saisi nähdä, ja hänestä tuntui, että he pikemmin ajelehtivat kuin purjehtivat.
Taasen oli tyyntä ja aurinkoista, ja Salve käyskeli edestakaisin kiroillen hampaittensa lomitse tuota vanhaa puukenkää, joka lepäsi siinä keinuen veltoin purjein, oikein tietämättä, mihin päin ottaisi liikkuakseen.