Kun Lindesnäsin ranta sukelsi esiin, tuntui Salvesta, ettei mikään
Etelämeren palmuniemi kyennyt tuon näyn kanssa kilpailemaan.
Pian hän jälleen alkoi pelätä, mitä saisi kuulla Elisabetista, ja hänen levoton, kärsimätön käytöksensä alkoi herättää aluksen miehissä sellaista luuloa, etteivät englantilaisen kaikki saumat olleet oikein paikoillaan.
Vihdoin tuli vapahduksen hetki; saapui luotsivenhe Arendalista.
Hän saapui sinne illalla, pimeän tultua, Gjersin matamin kehnoon majataloon. Syntymäkaupunkinsa hän sai nähdä vasta seuraavana aamuna.
* * * * *
Seuraava päivä oli sunnuntai.
Hänet valtasi sanomattoman juhlallinen tunne, kun soitettiin kirkkoon ja hän näki kaikkiin eri säätyluokkiin kuuluvia kaupunkilaisia, pieniä ja suuria, pyhäisissä pukimissaan astelevan temppeliin päin.
Siinä oli yhä sitä hurskautta ja puhtautta, johon hän oli uskonut ollessaan vielä luottavainen ja iloinen ja herkkäuskoinen, ja se kulki hänen ohitsensa, kunnes silmät täyttyivät niin että näki tuskin mitään.
Hän tunsi useimmat noista hahmoista, muiden muassa Elisabetin vanhan tädin, jonka näki yksinään astelevan kädessänsä virsikirja ja valkoinen, kokoontaitettu nenäliina.
Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan liittyi toisten matkaan luottaen siihen, ettei kukaan häntä tuntenut.