Siellä istui pienen pöydän ääressä parrakas, sininuttuinen mies, jolla oli koskematon oluthaarikka edessään.
Elisabet oli kiireissään huomannut vain sen, että hänen täytyi olla perämies tai kapteeni. Mutta jotakin hänessä lienee ollut sellaista, mikä herätti Elisabetin huomiota, sillä hän kääntyi vielä ovessa taakseen katsomaan.
Vieras oli kalpea ja oli luonut häneen silmäyksen.
Ehdittyään ulos ovesta Elisabet tiesi, että vieras oli Salve.
Hän seisoi vapisten ja sormieli ovenripaa ankaran mielenliikutuksen vallassa, ilmeisesti miettien, uskaltaisiko mennä jälleen sisään.
Hän painoi ripaa tietoisena siitä, että ovi avautuu, ennenkuin hän oikeastaan on tehnyt päätöksensä. Ovi aukeni jälleen, ja Elisabet kulki alasluoduin silmin ja ankarasti punastuen läpi tuvan ja taivutti hieman päätään ikäänkuin tervehdykseksi astuessaan hänen ohitsensa.
Ehdittyään jo vastakkaiselle ovelle hän kuuli hiljaista, katkeraa naurua.
Samassa hän kääntyi ylpein ilmein päin naurajaa.
"Hyvää päivää, Salve Kristiansen!" virkkoi hän tyynesti.
"Päivää, Elisabet!" vastasi Salve hieman käheästi nousten hämmennyksissään seisaalleen.