Vihdoin hän päätti käydä toimeen. Kirje syntyi näin kuuluva:
"Arvoisa Neiti Elisabet Raklev.
Mitä 'Apolloon' tulee, niin se lepää toisten alusten joukossa Selvigjoen suulla, ja jää on puolen kyynärän paksuinen eikä ole paljoakaan toiveita jäänlähdöstä, joka tapahtuu tänä vuonna myöhään, kuten kaikki täällä ennustavat; se on hyvän vahdin suojassa ja riki on tallessa Pettersenin luona. Mutta mitä tulee kapteeniin, johon sanoit kiintyneesi koko sydämelläsi, niin ettei mikään voi asiaa muuksi muuttaa, ei mikään maailman mahti eikä voima @@ niin hän on ajatellut ankarasti ja lähtisi mielellään sinua jälleen näkemään ennenkuin kiinnitysköysi on ihan pahasti hankautunut. Sillä minusta näyttää, että sen viimeiset säikeet ovat katkeamassa. Mutta jos näkisin sinut, niin se jälleen vahvistuisi kestämään kovankin virran riuhtomista; mutta sinun pitää antaa anteeksi sille, joka on käynyt heikoksi niiden viiden vuoden aikana, jotka hyvin tiedät. Mutta minä en tahdo sanoa, että syy on sinun, en myöskään tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, sillä minä luotan sinuun, Elisabet, mutta en yhtä suuressa määrässä itseeni, mikä on virhe, jota ei kukaan voi auttaa. Kun luet tätä kirjettä, Elisabet, niin muista merimiestä, joka on jäänyt jäihin, äläkä unohda tätä myöhemminkään, kunnes jälleen kohtaamme toisemme. Antaisin puolet verestäni tai enemmänkin, jos se auttaisi, sillä minä ihan näännyn tänne @@ niin minä ikävöin nähdä sinua. Ja voi nyt hyvin, sitä toivon sydämestäni. Minä tahdon luottaa sinuun kaikesta mielestäni tukalimpinakin aikoina viimeiseen hetkeen asti ja tahdon asettaa sinuun vakaan toivoni. Voi hyvin, sinä rakastettu tyttö monin terveisin
Salve Kristiansen."
Tämä kirje vaati Elisabetilta monta kyyneltä.
Hän istui sitä lukien iltaisin ennen makuullemenoa ja tunsi katkerasti, että oli itse hänet sellaiseksi tehnyt ja että hänen nyt oli vaikea uskoa ja luottaa. Hän näet ymmärsi varsin hyvin, mitä rivien välissä oli.
"Jospa pääsisin hänen luokseen", ajatteli hän yhä ankarammin haluten lähettää Salvelle vastauksensa; mutta hän ei ollut milloinkaan oppinut kunnolla kirjoittamaan tai kirjettä laatimaan.
Suuren vaivan ja tutkimuksen jälkeen hän sai kumminkin kokoon pari riviä jonkin katkismusmuistuman nojalla:
"Sulhaselleni Salve Kristiansenille!
Sinun pitää luottaa Jumalaan ja hänen jälkeensä minuun kaikista ihmisistä, joka varmasti sinua rakastan ja usko minua. Tämä on totuus sinun ikuisesti unohtumattomalta