Elisabet oivalsi itsekin asian ja lähti seisottuaan hetkisen epäröiden, kasvoissaan jonkinlainen tuskallisen hämmästynyt ilme. Salve ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä tuolla tavalla; Elisabetista tuntui melkein kuin hänen äänessään olisi kaikunut häneen ja lapseen kohdistuva viha.
Miehistö oli odottanut Salven purjehtivan myötäistä eikä kiusaavan vanhaa prikiä luovimalla sellaisena yönä, joten he tottelivat hänen komentoansa äänettömän tyytymättömyyden vallassa.
Vanhat väkipyörät kitisivät ja valittivat miesten kiskoessa köysistä keskellä raekuuroa, ja ankarasti keikkuva alus työntyi tuuleen hyökyaaltojen ryskyessä sitä vastaan.
Nils Buvaagen oli harvinaisen hyvä ruorimies; hänen kätensä oli merkillisen herkkä tuntemaan pimeässä aluksen liikkeitä. Hän ja eräs toinen mies seisoivat vaieten ruorirattaan ääressä. Salve käveli tuulen puolella lähellä heitä. Kompassikaapin valo lankesi toisinaan hänen kasvoihinsa ja Nilsistä tuntui, että hän näytti harmaankalpealta.
Nilsillä oli jotakin sydämellään, mutta ei näyttänyt olevan hyvä mennä mitään sanomaan.
"Painuu kolmen, neljän viivan verran, kapteeni!" ilmoitti hän.
"Itäkaakkoon!"
"Märssypurje lepattaa!" kuului etukannelta. "Aikoo iskeä takaisin!"
"Alus on vanha, kapteeni! Se ei siedä paljoa kiristämistä", uskalsi Nils vihdoin tyynesti huomauttaa. Hän arveli nyt olevan tilaisuuden sanoa jotakin.
"Minä näytän sinulle, että saan puukengän liikkumaan, minä!" mutisi
Salve itsekseen, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.
"Anna mennä alemmaksi Nils! Parempi vauhti ja sitten toiselle laidalle!" vastasi hän komentoäänellä.