"Valmiit kääntämään!"
Nils huokasi; hänestä tämä purjehdus tuntui jumalattomalta, ja miehet ajattelivat varmaan poikkeuksetta samoin.
Pimeyden ja merenpauhun keskeltä kaikuivat komentosanat lyhyin väliajoin.
Etumärssyn köydet näyttivät joutuneen jotenkin epäjärjestykseen, sillä raakapuu ei tahtonut päästä kääntymään ja purje elämöi niin, että koko osasto tutisi.
Nämä pelottomat miehet olivat tottuneet yhteen jos toiseenkin. Eräs heistä kapusi epävarmaan, vanhaan köysistöön, siirtyi pimeässä tunnustellen pitkin raakapuuta, kunnes löysi köyden, jonka selvitti meren vaahdotessa valkoisena hänen jalkojensa alla. Pian kävi jälleen hilaaminen.
Oli käännytty toiselle laidalle, mutta tilanne ei ollut muuttunut. Hyökyaallot kuohuivat alinomaa kannelle, joten siellä tuskin voi liikkua.
Salve ei ollut sinä yönä oikein oma itsensä. Häneen oli tullut jotakin rajua ja riivattua, ja syvällä hänen mielessään kuohui uhma hänen käyskellessään pimeässä ja myrskyssä.
"Pohjantähti" luovimassa Gibraltarin salmessa oli se loppukerto, joka alinomaa kohisi hänen aivoissaan ja paloi roihusi hänen veressään, kunnes muuttui kuumenäyksi: siinä laiva purjehtimassa ja Elisabet katsojana ihastelemassa. Mutta hänpä tahtoi näyttää, että hänessäkin oli miestä luovimaan — ei siihen mitään "Pohjantähteä" tarvittu! Hän tahtoi tehdä saman tempun ränstyneessä proomussa.
Elisabet näytti halunneen asettaa miehen miestä vastaan. Olkoonpa menneeksi! Hän erehtyi, jos luuli Salvea kehnossa prikissään ketään meriupseeria huonommaksi!
Pari kertaa, kun kokki, joka piti matkalla huolta Elisabetin palvelemisesta, nousi hytin portaita, oli Salve kysynyt, kuinka oli laita ja oli saanut kuulla hänen istuvan alhaalla täysissä pukimissa. Viime kerralla oli laatuisa kokki varovasti lisännyt: