"Hän kyllä mielellään näkisi teidät, kapteeni @@ hän ei ole tällaiseen tottunut."
Jos kokki olisi kyennyt näkemään pimeässä, olisi hän nähnyt kapteenin kasvoissa ivallisen vivahduksen.
Mitään vastaamatta alkoi hän jälleen astella edestakaisin. Toisinaan hänen täytyi tarttua laivanpartaaseen pysyäkseen pystyssä.
Sillaikaa kuin Salve mustasukkaisuutensa ja kiihtyneen itsetuntonsa vallassa hurjasti liioitteli kaikkea, oli Elisabet istunut alhaalla hytissä monenlaisten ajatusten ahdistamana.
Lähtiessään lapsen kanssa kannelta oli hänessä kumea tunto siitä, että häntä oli kohdannut tai tulisi kohtaamaan ankara. Sillä tavoin ei Salve ollut milloinkaan käyttäytynyt. Elisabet ei kyennyt mitään ajattelemaan, vaan alkoi konemaisesti asetella lasta makuulle tapansa mukaan.
Keinuva hytti oli poikaselle kuin kehto, johon se heti rauhallisesti nukahti.
Ahtaassa hytissä häilyi kattopalkkiin kiinnitetty lamppu. Himmeä valonkajaste lankesi viheriälle, hytinikkunain välissä olevalle nostopöydälle, ja naulakoissa riippuviin vaatteisiin, jotka heilahtelivat edestakaisin pitkin seinää.
Salven käytös oli ollut kovin omituinen, hänen katseensa säikkyvä ja Elisabetista tuntui, että hän panisi alttiiksi kaikki, jos nyt pysyisi tekemässään päätöksessä ja pakottaisi hänet puhumaan suoraa kieltä. Mutta toisaalta hänessä taas eli melkein hillitön halu saada rohkealla tempauksella poistaa rasittava epätietoisuuden ies ja päästä kerrankin selvyyteen.
Hänen kasvoissaan oli vielä tuloksettoman taistelun leima, kun hän äkkiä alkoi tuskallisen jännittyneenä kuunnella.
Huolimatta laivanrungon korviasärkevästä paukahtelusta hyökypäiden sitä yhä ankarammin pidellessä kuuluivat hyttiin Salven tuimat komentosanat ja touveja pitkin aluksen kantta laahaavien miesten huutoja. Tavantakaa tärisytti koko alusta äkillinen isku, ja Elisabetin jalat pyrkivät kohoamaan lattiasta, joten hänen oli pideltävä kiinni kojunlaidasta samalla tukien pienokaista. Hän käsitti sään käyneen pelottavaksi ja odotti Salvea.