Hetkisen kuluttua hän kuuli jonkun astelevan portaita alas. Mutta tulija olikin kokki. Tuiman sään punerruttamin, vettä tippuvin kasvoin hän seisoi siinä pidellen kiinni ovesta, joka uhkasi paukahtaa kiinni. Hän tiedusteli, kuinka voitiin.
"Sää on varmaan ankara?" kysyi Elisabet vaiettuaan hetkisen pettymystään salatakseen.
"Ihan tavaton, rouva; mutta asia käy varmaan paremmaksi, kun kapteeni päästää tuuleen @@ me näet luovimme kiinteästi."
"Mikä meteli sieltä kannelta kuuluikaan?"
"Me @@ tuota @@ käänsimme vain toiselle laidalle, ja sitten oli etumärssypurje epäkunnossa @@ ja sitten meni halkaisija menojaan. @@ Mutta hän päästää varmaan alemmaksi tuuleen", toisti kokki hyvänsuovasti lohduttaen. Hänen äänensävystään kävi kuitenkin ilmi hänen varsinainen ajatuksensa: että suunnanmuutoksen olisi pitänyt tapahtua jo aikoja sitten.
"Me siis luovimme kiinteästi, Jens?" kysyi Elisabet huolestuneena.
"Eipä ole toisinkaan laita; kaikki liitokset natisevat @@ @@ mutta kun laskemme alemmaksi, niin saattepa nähdä, rouva, että asia paranee. @@ Onko muuten jotakin tehtäväkseni?"
"Ei ole, kiitos vain!" Elisabet seisoi hieman empien, kysyisikö, eikö kapteeni pian tule alas, ja kokki ymmärsi sen; mutta hän jätti kumminkin kysymättä ja lisäsi vain: "Kiitos, en tarvitse mitään."
Jens painoi oven, joka yritti aueta, tarkoin kiinni ja asteli raskaissa saappaissaan portaita ylös.
Elisabet jäi seisomaan samaan kuuntelevaan asentoon, mutta hänen kasvoissaan kuvastui nyt yhä selvemmin sieluntuska. Lopulta hän väänteli käsiään pimeässä suojassa.