Heikko hymynkajaste huulillaan ryhtyi Elisabet rauhallisesti riisuutumaan ja paneutumaan makuulle pikku Gjertin viereen.
Ylhäällä kannella oli Salve kaivannut yökiikaria, joka oli alhaalla hytissä. Tähystäjä näet luuli havainneensa majakan tuikahduksen, missä tapauksessa heidän Salven laskelmain mukaan täytyi olla Jyllannin tienoilla.
Hänen ylpeytensä ei kumminkaan sallinut lähettää ketään muuta sitä hakemaan, ja itse hän ei voinut taipua menemään Elisabetin luo.
Miehiä oli alkanut yhä enemmän arveluttaa se uhkarohkeus, jota kapteeni osoitti pakottaessaan vanhan aluksen sysipimeässä halkomaan kuohuja niin että kansi oli alinomaa veden vallassa. Salve käyskeli edestakaisin, arkaillen mennä omaan hyttiinsä.
Vihdoin se kävi välttämättömäksi. Hän astui reippain askelin portaita alas.
Avattuaan hytin oven hän pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä ja katsahti ympärilleen. Hän oli otaksunut näkevänsä Elisabetin istuvan siellä peloissaan, lapsi sylissä. Sensijaan vallitsi hytissä syvä rauha, ja lamppu oli sammumaisillaan.
Otettuaan kiikarin seinältä sytytti Salve vaivoin tulitikun tarkastaakseen sen valossa ilmapuntaria, mutta jäi sitten seisomaan tikku kädessään, ja kuuntelemaan, nukkuiko Elisabet. Samalla hän huomaamattaan lähestyi makuusijaa.
"Elisabet!" kuiskasi hän hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt hänet herättävänsä.
"Sinäkö, Salve?" kuului hänen rauhallinen äänensä.
"Minä luulin sinun istuvan valveilla lapsen kanssa tässä ilmassa. Alus keikkuu kovin, ja minä @@ en ole käynyt sinua katsomassa", virkkoi hän hilliten mielenliikutustaan.