Heidän hätämerkkinsä oli maissa ilmeisesti ymmärretty. Mutta haaksirikkoiset joutuivat ihan epätoivoon nähdessään kaikkien poistuvan rannalta.
Salve köytti yhteen muutamia lankkuja, ja miehet seurasivat hänen esimerkkiänsä.
Hän aikoi yrittää pelastaa Elisabetin ja lapsen rannalle ja jättää riippumaan uimataidostaan ja reippaudestaan, kykenikö hän köyden avulla vetämään heidät vihaisen virtapaikan yli.
Elisabet istui sillävälin portaissa kykenemättä oikein käsittämään, mitä tapahtui.
Ollessaan yhä työssään kiinni kuuli Salve ilohuutoja ympäriltään. Rantasärkän takaa ilmestyi näkyviin joukko ihmisiä, jotka kiskoivat suurta venhettä.
Rantaan päästyä istuutui osa heistä venheeseen, joka hyökylaineen tultua työnnettiin vesille. Väistyvän aallon kantamana liukui venhe heti hyvään matkaan rannasta, ja miehistö alkoi soutaa kaikin voimin.
Nuo rohkeat miehet ilmeisesti tunsivat kulkuvetensä, sillä he ohjasivat suuressa kaaressa riutta-ryhmän taitse, joka aallonmurtajan tavoin särki pahimmat hyökyaallot. Sitten he suuntasivat venheensä suoraan hylkyä kohti, jonka suojassa oli verrattain tyyni. He iskivät kiinni ja huusivat:
"Pitäkää kiirettä, miehet!"
Yllytys ei ollut tarpeen.
Salve kantoi melkein tajuttoman vaimonsa aluksenpartaalle, missä pelastajat ottivat hänet vastaan ja asettivat lepäämään venheen pohjalle, peräpuolelle. Mutta Elisabet nousi seisomaan kädet ojossa, kunnes oli saanut syliinsä lapsen, joka kulki miehestä mieheen, ja tuijotteli peloissaan, kunnes näki Salvenkin tulevan.