Salve hyppäsi viimeisenä veneeseen, ja silloin Elisabet pyörtyi.
Nyt lähdettiin aallon kiidättäminä kohti rantaa, missä joukko merisaappaisiin ja villanuttuihin puettuja miehiä seisoi ketjuna vedessä ja kiskoi venheen maihin.
Rantaan päästyään he kuulivat ympäriltään riemuhuutoja, ja peränpitäjä virkkoi Salvelle, joka oli äänetönnä tarttunut hänen käteensä:
"Teitpä päättävästi, pohjolainen, kun ohjasit suoraan päin @@ muuten olisittekin maanneet tänä yönä särkillä!"
Vilpittömän osaaottavasti ja vieraanvaraisesti kutsuivat pelastajat haaksirikkoiset luokseen yöksi.
Kantaen lasta käsivarrellaan ja tavantakaa tukien vaimoansa seurasi Salve ja väsynyt miehistö kelpo Ib Mathisenia ja hänen kumppaneitaan hiekkakumpujen välitse, missä tuuli ei enää tuntunut.
Heidän oli vielä kuljettava toista peninkulmaa, ennenkuin saapuivat lähimpiin kalastajamökkeihin. Hämärsi, ja he kulkivat alakuloisina, väsyneinä ja vaieten, saattajien silloin tällöin hieman haastellessa keskenään.
Kun he hetkisen kuluttua saapuivat laakealle hiekkarannalle, pieksi hiekka viheltäen ja polttaen heidän kasvojaan ja käsiään.
Vihdoin he näkivät valoa eräästä mökkiryhmästä. Suurin niistä oli Ib Mathisenin, ja sinne vietiin Salve vaimoineen, miehistön hajautuessa toisiin.
Ibin vaimo, suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, roteva nainen, jonka terhakat kasvot olivat ruskettuneet hänen elellessään täällä nummella, seisoi lieden luona leipomassa hihat käärittyinä, kun he astuivat sisään.