"Sellaisesta me emme ota maksua", virkkoi hän Salvelle hieman lyhyeen ja lisäsi sitten leppoisemmin:
"Meillä nähkääs on kaksi poikaa, jotka ovat Norjanmatkalla @@ siellä on kova merenkäynti sielläkin."
Salve oli kalpea ja rasittunut ja lähti levolle hieman aterioituaan.
Aamupuolella hän makasi valveillaan.
Mereltä kuului kumea pauhu ja jyrinä.
Elisabet oli levottomassa kuumeunessa, joka oli täynnä haaksirikon mielikuvia. Eräistä yksityisistä sanoista päättäen hänen ajatuksiaan askarrutti Salve. Salve makasi ja kuunteli, mutta mitään kokonaista ajatusta ei syntynyt. Elisabet jutteli yhä levottomammin.
"Ei milloinkaan! Ei milloinkaan!" huudahti hän ääneen. "Hänen ei pidä koskaan kuulla prikistä sanaakaan!" Hetkisen kuluttua hän kuiskasi hiljaa:
"Eikö totta, Gjert? Hänen pitää löytää meidät makuusuojasta, muuten hän luulee meidän pelkäävän."
Salve oli huolissaan ja tunsi samalla sanomattomasti häntä rakastavansa. Mutta kuunnellessaan nukkujan sanoja hän sentään tuli ajatelleeksi, että Elisabet oli tarkoituksellisesti niin käyttäytynyt, ettei se ollut tapahtunut itsestään ja luonnollisesti. Huolestuneesti huoaten hän suuteli hiljaa vaimonsa otsaa.
Pari tuntia myöhemmin hän oli jo noussut ja oli menossa rantaan katsomaan alustansa.