Ympäristö oli hänen mielialansa mukainen.
Kalpealla rannikolla risteli kirkuvia merilintuja hiekasta esiinpistävien mustien hylkyjätteiden ympärillä. Ulompana oli silmänkantamattomiin Länsimeri, jonka lyijynharmaalla pinnalla ei näkynyt yhtäkään purjetta. Se vyöryi ankarasti pauhaten yli neljä-viisitoista jalkaa korkean riutan vaahtosuihkujen monin paikoin nuoleskellessa rannan hiekkatörmää.
Sisemmän riutan ja rannan välillä oli vielä prikin takaosan jäännöksiä, ja rannassa kellui lankkujen ja köysien kappaleita sekä pyöröpuita.
Vaieten rantaa astellessaan hän tunsi omituisen voimakasta myötätuntoa tätä rannikkoa kohtaan. Hänen oma elämänsä tuntui siihen hyvin sointuvan. Hänen oli onnistunut saada itselleen alus, joka kuitenkin nyt lepäsi tuolla hiekassa; hän oli saanut Elisabetin, mutta oli oikeastaan hänetkin menettänyt. Aluksen tuhoutumisen aiheuttamaan suruun sekaantui se, mitä hän oli kuullut Elisabetin yöllä sanovan, tummana, tuskallisena säestyksenä.
Hänet saavuttivat pian Ib Mathisen ja laivamiehet. He ryhtyivät innokkaasti etsimään omaisuutensa jäännöksiä, ja tuntikausia kestäneen haeskelun tuloksena oli kolme laivakirstua sekä kompassi.
He jäivät vielä koko päiväksi kalastajakylään ja lähtiessään he sanoivat liikutettuina hyvästi Ibille ja hänen vaimolleen sekä kaikille näille henkilöille, jotka olivat epäitsekkäästi uhrautuneet heidän hyväkseen suostumatta millään muotoa ottamaan vastaan korvausta.
Annettuaan viranomaisille onnettomuutta koskevan meriselityksen ja Salven jaettua suurimman osan pelastamiansa rahoja palkkoina miehistölle he lähtivät eräässä viljalaivassa Kristianssandiin.
Salve oli matkalla vaitelias. Hän mietiskeli tulevaisuuden mahdollisuuksia, mutta samalla hänen mielessään kulki toinenkin tumma virta: hänen suhteensa Elisabetiin oli jälleen hämmentynyt, ja tämä seikka kehitteli, kuten tavallista, yhä mustemman mielialan, joka vaikutti yhä enemmän hänen ajatuksiinsa.
Hän tiesi varsin hyvin koko miehistön olevan sitä mieltä, että hän oli järjettömyyksissään purjehtinut aluksensa pirstoiksi, ja tiesi tämän uutisen leviävän, joten hänellä ei enää ollut suuriakaan toiveita päästä kenenkään alusta kuljettamaan. Hänen ei myöskään tehnyt mieli yrittää kerjäten päästä samanlaiseen asemaan Tönsbergissä ja kenties saavuttaakin se @@ Elisabetin vuoksi, josta kaikki pitivät. Hän ei edes sietänyt sitä ajatusta, että nyt veisi hänet sinne kaikkien isoisten joukkoon.
Hänellä oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: ruveta luotsiksi Arendalin rannikolle. Siihen virkaan hän kelpasi yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, koska oli siellä syntynyt ja kasvanut. Siihen hänellä sitäpaitsi oli palava halu, ja jossakin siellä, esimerkiksi Merdössä @@ mietti hän katkerasti @@ saattoi hän säilyttää Elisabetinsa kaikessa rauhassa.