"Hyvää päivää, Salve", sanoi hän tarttuen miehensä käteen. "Minä olen ollut kovin peloissani tähtesi ja odottanut sinua. Menehän hiljaa @@ tuonne sisään." Hän viittasi viereiseen huoneeseen. "Entä missä on Gjert?"
Salve silmäili häntä hieman kummastuneena. Elisabet ei yleensä ottanut häntä vastaan tällä tavalla; hänen käytöksessään oli jotakin hilpeätä, ikäänkuin hän olisi ihan luonnollisesti vaatinut poissaollutta tekemään tiliä matkoistaan. Muulloin oli Salve aina tavannut aloittaa ja mielensä mukaan osoittaa armollisen mielialansa pilkahduksia.
"Gjert on kotona", vastasi hän hieman lyhyeen. "Sinäkö olet ollut peloissasi, olet odottanut?" lisäsi hän omituiseen sävyyn, ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa jotakin vaimonsa lausuman johdosta. Se jäi kumminkin tekemättä.
"Tiedät kai sinäkin, ettei ole minulle samantekevää, jos sinä joudut tuhon omaksi @@"
"Kuinka voi tätisi?" keskeytti Salve. "Onko hän kovin sairas?"
"Voit käydä häntä katsomassa; seuraa minua, mutta astele hiljaa."
Salve tunsi, että hänen oli tavallaan pakko, ja seurasi.
Hän oli aina, mikäli mahdollista, välttänyt Kirsti-muorin tapaamista antaen vaimonsa yksin pitää vireillä sitä suhdetta. Hän pelkäsi vanhuksen tutkivaa katsetta ja muisti aina hänen varoittaneen lähestymästä Elisabetia niin kauan kuin epäilys kyti sydämessä.
Huoneeseen tultuaan Salve astui kunnioittavasti muorin vuoteen ääreen.
"Sinäkö, Salve!" virkkoi hän heikoin äänin, "Eipä sinua usein näe. Elisabet on ollut ihmeen hyvä minua kohtaan, ja Henrik on hiljainen ja kiltti. Missä on Gjert, eikö hän ole mukanasi?" Muori katsoi häneen kysyvästi.