Elisabet oli tavallaan heihin itseensä viittaillen puhunut rouva Beckin onnettomasta avioliitosta. Asia oli selvä: hän oli jutellut rouva Beckin kanssa, muutoksen aiheuttaja oli hänen vanha ystävättärensä.

"Hm!" äännähti hän harmistuneena. "Saanpa olla kiitollinen Beckin perhekunnalle. Näyttää siltä, kuin kaikki onnettomuudet tulisivat siitä käärmeittenpesästä! Elisabet on kaikessa hiljaisuudessa hautonut noita ajatuksia täällä kotona, salaten ne, minulta, on taipunut ja vaiennut. Nyt hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta. Arendalissa hän voi olla varma siitä, että hänen tunnustettiin olevan oikeassa ja miehen väärässä, miehen, tuon huonoissa kirjoissa olevan luotsin. Hänen puolellaan olivat siellä kaikki, tädistä noihin Beckeihin asti!"

Niin, miten Elisabetin oikeastaan oli käynyt Beckin luona? Salve ei ollut milloinkaan saanut siitä selkoa. "Hän vaati minua uskomaan itseänsä @@ ei sietänyt mitään epäilyksiä! Ja kumminkin on asia oikeastaan aina minua kiusannut. Mutta minäpä en haluakaan enää elää heidän narrinansa!" huudahti hän, hypähti raivostuneena seisaalleen ja asteli edestakaisin lattialla. "Hänen on tehtävä minulle tiliä @@ hän on polkenut minut jalkoihinsa!" Hän istuutui pöydän päähän ja jatkoi mietteitänsä. "Elisabet! Elisabet! Mitä oletkaan tehnyt!" kuiskasi hän mielenliikutuksen valtaamana ja kätkien päänsä käsiinsä.

"Niin, mitä hän onkaan tehnyt? Kunpa voisikin uskoa, ettei ole mitään estettä @@. Mieleni keventyy kohta, kun saan olla hetkisen hänen luonansa", huokasi hän jälleen ja lisäsi sitten itseänsä hieman ivaillen:

"Minun olisi pitänyt oikeastaan pysyä täällä tuvassa kuin silakka nelikossaan @@ minä en siedä sen enempää! @@ Hän muistutti entistä Elisabetia seisoessaan siinä minulle juttelemassa @@ hänen vertaistansa ei ole koko maailmassa. En ole nähnyt häntä sellaisena vuosikausiin! @@ Hän on sanonut minulle monta kertaa pitävänsä minusta, on sanonut pitäneensä minusta aina niiltä ajoilta saakka, jolloin asui vielä saaressa @@ ja hän ei valehtele, siitä panen ilomielin pääni pantiksi! Totisesti minä uskon sinua, Elisabet, kun sen sanot!"

Hän iski nyrkkinsä pöytään, ikäänkuin kohtaus olisi tapahtunut todellisuudessa.

"Mutta miksi hän pitäisikään minusta? Eikö hän ole toivoellut itselleen paljon enempää kuin minä, köyhä luotsi, voin hänelle tarjota vaatimattomassa majassani? Eikö hän ole aina tavoitellut jotakin suurta?"

* * * * *

Salve näytti näinä päivinä melkein villiytyneeltä. Lähdettyään kotoansa hän piankin tunsi, ettei hänellä ollut rauhaa missään muualla, ja kiiruhti sinne takaisin.

Mielenliikutukset olivat häntä rasittaneet, ja hän istui nyt @@ lähtönsä edellisenä päivänä @@ yksin tuvassaan, joka tuntui kovin tyhjältä ja ilottomalta.