"Minä en ole sietänyt sitä ajatusta, että hänen olonsa voisi olla parempi, etten minä ole ollut ollenkaan hänen veroisensa enkä voinut olla hänelle kyllin hyvä @@ sepä se minua onkin oikeastaan aina kalvanut @@ ja olen viipynyt aina siinä ajatuksessa, etten voinut häntä uskoa!"
"Uskonko nyt?" kysyi hän taas hitaasti itseltään, ja hänen kasvonsa kävivät hänen ajatellessaan yhä synkemmiksi.
"Millainen typerä narri sinä oletkaan, Salve!" nauroi hän samassa ivallisesti. "Hän se on ollut väärä ja valheellinen, hänen velvollisuutensa on antaa minulle selvyys kerta kaikkiaan! @@ Niin, hänen on taivuttava @@ ja vasta sitten on Elisabetilla oleva jonkinlaista oikeutta saada kuulla, mitä minulla voi olla hänelle sanottavaa @@ @@ Niin se on, ja @@ niin sen pitää olla!"
Näiden ajatusten aikana tuli luotsin kasvoihin jotakin armottoman ankaraa. Hänen ilmeensä kävi kuitenkin taas kohta melkein liikutetuksi.
"Minä juttelen hänelle suopeasti @@ olen lempeä @@ unohdan kaikki.
Mutta hänen täytyy taipua!" lisäsi hän synkän järkähtämättömästi.
29.
Gjertin tuodessa hänen tavaroitaan Elisabet kalpeni. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut kannettavakseen liian kuorman.
Tiistai-iltana hän istui yksin taistellen ankaraa taistelua päätöksestään. Hänessä eli ahdistava tunne siitä, että ratkaisu nyt oli lähellä.
He olivat kaikin paneutuneet makuulle. Hänen ympärillään oli ihan hiljaista, ja hänessä oli sama tunne kuin aikoinaan 'Apollossa', kun hän istui odottaen, aluksen lähestyessä karikkoa. Huomenna varhain heidän täytyi välttämättä olla siellä @@ ja silloin oli kysymys siitä, menettäisivätkö he enemmän kuin aluksen @@ kaikki, mitä heillä oli yhteistä maailmassa! @@ Hän näki loitompana pitkän, aution elämänrannikon.
Tällä kertaa ohjasi hän suoraan kohti karikkoa @@ pelastaakseen rakkautensa.