Hänen kasvoihinsa tuli jotakin hiljaista, juhlallista. Hän johtui tahtomattaan ajattelemaan rukousta hädässä olevien merimiesten puolesta, jonka hän oli usein rukoillut myrskyn ravistellessa Merdön asumusta ja hänen istuessaan yksin kotona odottamassa ja toivomassa, että Jumala pelastaisi hänen miehensä äkillisestä kuolemasta.
Äkillisestä kuolemasta? Mitäpä, jos hän tosiaankin olisi kuollut jonakin niistä monista kerroista, joina hän oli lähtenyt kotoa harmi ja katkeruus sydämessä! Olisiko rakkaus silloin ollut hänelle siunaukseksi?
"Ei, Salve @@ sinun ei pidä viimeisenä hetkenäsi kiittää minua sellaisesta elämästä!"
Yöllä hän heräsi kiljaisten.
Hän oli uneksinut, että Salve jätti hänet, ja huusi pelontuskan vallassa hänen jälkeensä: "Salve! Salve!"
* * * * *
Luotsin saapuessa aamulla kaupungin rantaan olivat hänen molemmat poikansa siellä häntä odottamassa.
Pikku Henrik huusi hänelle tavan takaa jo laitolta, ankaran ilon vallassa; Gjert sitävastoin oli hiljainen.
"Hyvää päivää, pojat!" tervehti luotsi leppoisesti. "Kuinka voi @@ täti?"
"Paremmin", vastasi Gjert.