Mutta Carl Beck, joka oli istunut sohvassa ja nähnyt, miten tuo kaikki tapahtui, ei muistanutkaan hillitä itseänsä. Hän hypähti kiihtyneenä seisoalleen ja käyttäytyi niin osaaottavasti, että hänen sisarensa Miina heidän jäätyään yksin huoneeseen, loi häneen katseen, joka oli tutkivampi kuin olisi voinut päättää leikillisistä sanoista:
"Ethän vain ole ihastunut piikaiseen, Carl?"
"Ei ole pelkoa, sisko", vastasi hän reippaasti samaan sävyyn nipistäen sisartaan leuasta, "mutta voithan nähdä itse yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on merkillinen tyttölapsi. Tuota tarjotintemppua ei monikaan kykene suorittamaan, @@ ja sitäpaitsi tulee meidän muistaa, että ilman häntä…"
"Niin, niin", sanoi Miina nakaten niskaansa, hieman kyllästyneenä saman asian iänikuiseen toistelemiseen, "eihän hän tiennyt isän olevan silloin merellä."
Sorea luutnantti käytteli tuota seikkaa varsin hienosti suunnitellun teeskentelyn aiheena.
Toitottamalla kaupungissa Elisabetin ansiota "Junon" pelastumiseen hän oli tavallaan pakottanut omaisensa ottamaan tytön hoiviinsa, sillä he olivat joutuneet yleisen mielipiteen painon alle.
Toisaalta hän suhtautui Elisabetiin erittäin varovasti, sillä tyttö oli voitettava niin, etteivät sisaret eikä äitipuoli sitä huomaisi.
Hänellä oli syytä uskoa tehneensä Elisabetiin jonkinlaisen vaikutuksen, mutta samalla hän aavisti olevansa tekemisissä villijoutsenen kanssa, joka saattoi lehahtaa siivilleen ja lentää pois milloin hyvänsä @@ hänen olemuksessaan oli jotakin luonnonvoimaista, omaa tietään kulkevaa.
Luutnantin kotona oli tyttö muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, käyskeli hiljaa, luoden luutnanttiin tuskin silmäystäkään ja noudatellen kaikissa asioissa orjallisesti emännän mieltä. Tämä uusi puoli hänessä oli saanut upseerin hetkiseksi epäilemään. Pian hänelle kumminkin selvisi, että Elisabet oli siinä suhteessa saavuttanut tarkoituksensa, ja tuo teetarjotinkohtaus, jonka toiset merkitsivät kömpelyydeksi, oli hänelle ihan toista. Hän imarteli itseään luulottelemalla Elisabetin alistuvan kaikkeen pakkoon hänen tähtensä, tulipa se päättymään miten tahansa.
Mutta toisaalta oli tytön olennossa jotain sellaista, joka vaikeutti alkuunpääsemistä ja yhä piti yllä jonkinlaista välimatkaa.