Samoin oli ollut laita heidän seurustellessaan vanhan Jakobin luona, ja se oli oikeastaan tärkeimpänä syynä siihen, että tämä rakastuminen yhä voimakkaammin hänen mieltänsä kiinnitti. Kerran hän oli nähnyt tytön teräksenharmaissa silmissä ilmeen, josta saattoi päättää, että hän voi silmänräpäyksessä saada tuttavastaan toisen käsityksen ja ettei missään tapauksessa pitänyt herättää hänessä kosiskelijan vaikutelmaa. Siksipä luutnantti olikin jutellut melkein yksinomaan isoisän kanssa, tytön kanssa pikemmin vain sattumalta.
Seikka oli se, että vanha Jakob oli varsin hyvin käsittänyt, ettei luutnantti saapunut saareen hänen itsensä tähden ja kun hänen ei helposti käynyt päinsä sulkea häneltä oveansa, oli hän varsin järkevästi varoittanut poikansatytärtä. Hän oli selittänyt, ettei sellaisten henkilöiden tapa ole mennä naimisiin alhaisempainsa kanssa, kun sitävastoin liiankin usein sattuu, että he leikkivät lempeä heidän kerallaan. "Sellaiseen mieheen kuin Salve Kristianseniin voi niissä asioissa uskoa ja luottaa", päätti hän puheensa, omasta mielestään hyvinkin ovelasti.
"Minusta tuntui, että olit hieman toista mieltä aikoessasi häntä löylyttää, isoisä!" vastasi tyttö julkeanlaisesti.
"Hm, niin @@ poikaveitikat tarvitsevat toisinaan kuritusta", murisi ukko, "mutta saat uskoa, että hän on kelpo mies. Jos hän tulisi sinua kosimaan, niin hän saisi sinut heti, sillä tietäisinhän sinun olevan hyvässä tallessa, kun minun on täältä lähdettävä."
Elisabet ei sillä kerralla enempää vastannut, mutta suupielessä näkyvä piirre opetti hänen haluavan pidättää itselleen oikeuden muodostaa asiasta oman mielipiteensä. Hän oli Salve Kristiansenissa nähnyt rakkaan ja ainoan kumppaninsa ja tunsi häntä kohtaan täyttä, varmaa luottamusta, mutta sittemmin oli meriupseeri koko ajan askarruttanut hänen mieltänsä. Kaiken sen, mitä hän oli innokkaimmin ihastellut, oli upseerin olemus tuonut yht'äkkiä ilmielävänä hänen nähtäviinsä. Hän ei kumminkaan ollut itselleen lähemmin selvitellyt, ihasteliko hän upseerin univormua, vai laivaston urotöitä, vai häntä itseään. Mutta sitten tuli isoisän varoitus, joka loukkasi hänen mieltänsä. Samassa hänelle selvisi, että asia koski upseeria itseänsä, soreata, häikäisevää kaiken muun kannattajaa. Mutta samalla oli hänen mielessään hillitön ylpeydentunne, hän luopui ajattelemasta minkäänlaista heidän välilleen sukeutuvaa suhdetta pysyttäen hänet kuitenkin ihailunsa esineenä.
Saatuaan sitten tädiltä kuulla ihmisten juoruista hän pani asian kovin pahakseen ja tunsi entistä selvemmin, että heidän välillänsä oli näkymätön seinä.
Kuukautta myöhemmin, "Junon" ollessa jälleen valmiina lähtemään, tuli
Carl Beckin sisar eräänä päivänä hymyillen sanomaan:
"Elisabet! Kuistilla on nuori merimies, joka pyytää puhutella sinua.
Hänellä on käärö kainalossa, ehkäpä jokin lahja."
Elisabet, joka oli parhaillaan kantamassa sisään pöytäastioita, punastui, ja Carl Beck, joka seisoi ikkunan luona, kalpeni. Elisabet tiesi varsin hyvin, että tulija oli Salve, ja säikähti hänen uskaliaisuuttaan. He olivat nähneet toisensa pari kertaa sitä ennen, ja Elisabet oli antanut tuntea, että hän vältteli Salvea sen johdosta, mitä täti oli hänelle kertonut. Nyt hän meni vapisten ulos hänen luokseen.
Salve katseli häntä hetkisen sanaakaan sanomatta. "Otatko tämän hamekankaan, Elisabet?" kysyi hän vihdoin melkein tylysti.