"En, Salve, en huoli ottaa @@ kun olet minusta sellaista jutellut."
"Etkö sitä ota, Elisabet?" virkkoi hän hitaasti ja alakuloisena.
"Niinpä ei kannata puhua sen enempää."
"Ei, ei kannata puhua enempää, Salve."
Kun Elisabet näki hänen seisovan siinä edessään ihan murtuneena ja kuuli hänen kysyvän:
"Pitääkö minun ottaa se mukaan matkalleni, Elisabet?" @@ kihosivat äkkiä kyynelet hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään, mutta hänen kasvoissaan oli melkein epätietoinen ilme, kun hän kiiruhti sisään.
Huoneessa-olijat huomasivat hänen itkeneen. Mutta Carl Beck oli kylmäverinen mies, hän nojasi ikkunalautaan ja katsoi kilpakosijaansa @@ oliko hänellä käärö kainalossa portista ulos mennessään.
Samana yönä Elisabet heräsi. Hän oli itkenyt unessa ja nähnyt Salven seisomassa laiturilla @@ kehnoissa pukimissa ja onnettomana, mutta liian ylpeänä pyytääkseen keneltäkään apua. Samalla hän oli luonut Elisabetiin vakaan, moittivan katseen.
Elisabet jäi levottomana makaamaan voimatta saada unta mielestään haihtumaan.
Samassa kuului kulkevan ohi meluava väkijoukko, ja hän meni ikkunaan luo. Poliisimiehet kuljettivat jotakin henkilöä välissään katua alaspäin.
Heidän ohi kulkiessaan katulyhty valaisi ryhmää, ja Elisabet näki, että kuljetettava oli Salve.