Huolimatta siitä, että hän omasta mielestään oli vain alistuva katselija, syntyi häneen kuitenkin viikon varrella vaikutelma, joka sunnuntaina, toisen saapuessa, vain vähitellen suli. Mutta silloin hänessä saattoi elää voimakas tunto siitä, että tuo toinen oli ainoa nainen, josta hän sydämessään välitti. Maria Forstbergillä oli omituinen kyky voittaa ihmisiä.
Hänen seurassaan Elisabet voi vastoin tavallisuutta esiintyä kerrassaan puheliaanakin. Näennäisesti tosin oli puhe vain talouspuuhista, mutta hän osasi samalla varsin hienosti kertoa meriupseerista ja häntä koskevista seikoista.
Maria Forstbergin täytyi toisinaan luoda häneen älykkäiden, sinisten silmäinsä katse tutkiakseen ja saadakseen varmuutta siitä, eikö sanojen alla sittenkin ollut jotakin tarkoitusta. Mutta Elisabet seisoi käärityin hihoin niin uutterasti puuhaillen, että hänen ajatuksensa ilmeisesti olivat kaukana kaikesta sellaisesta.
Carl Beck oli koko ajan osoittanut Elisabetille huomaavaisuuttaan omalla hiljaisella tavallansa.
Elisabet tunsi hänen silmäinsä alinomaa seurailevan itseään, miten suurta mielenkiintoa hän toisille osoittikin, ja tiesi, ketä hän kotiin palatessaan aina etsi katseellaan. Mutta milloinkaan ei kuulunut sanaa, joka olisi hänen tunteensa ilmaissut.
Kun jokin asia oli välttämättä muistettava, ei hän sanonut sitä vain sisarilleen, vaan aina myöskin Elisabetille. "Hän ei unohda milloinkaan", sanoi hän, ja Elisabet ymmärsi hänen uskovan voivansa luottaa häneen erikoisen ehdottomasti.
Hänen siro huvipurtensa, pitkä, hieno, rivakkakulkuinen venhe, jonka hän hiljattain oli ristinyt "Joutseneksi", lepäsi usein viikkokauden huvilan poukamassa.
Se oli kovin hänen sydämellään, ja hänen poissaollessaan uskottiin sen silmälläpito Elisabetille.
Siinä oli aina erinäistä varteenotettavaa, varsinkin sinä aikana, jolloin äskenmaalattu sisustus oli auringonpaisteessa kuivamassa, ja Beck antoi sen vuoksi monia ohjeita.
Kotiin palattuaan hän mielellään pani toimeen leikkisän tuiman kuulustelun, jota hän nimitti "kenttäoikeudeksi".