Maria Forstberg istui äänettömänä neuloen, ja hänen ilmeensä osoitti, ettei hänkään ollut oikein tyytyväinen.
Eräänä sunnuntaina Elisabet huomasi luutnantin univormun napinlävessä kukan, jonka hän, Elisabet, oli laskenut kädestään. Sehän saattoi olla pelkkä sattuma; mutta Elisabet tiesi hänen nähneen sen hänen kädessään.
Päivälliseksi syötiin mansikoita. Vieraita ei ollut.
"Niin", virkahti luutnantti äkkiä, "tuhat kertaa mieluummin oikeita mansikoita kuin hyötymansikoita! Onhan niissä ihan toinen tuoksu ja maku!"
Elisabetista tuntui, että hän tuota sanoessaan katsoi kovin omituisesti ja tuijotti sitten pitkän aikaa lautaseensa. Neitonen tunsi sanojen koskevan häntä itseänsä, ja yleensäkin oli luutnantin käytöksessä sinä päivänä jotakin omituista, levottomuutta herättävää.
Kun rouva Beckillä sattui olemaan harvinaisen pitkä luettelo Arendalista noudettavia taloustarpeita, ehdotti Carl Beck, että joku lähtisi purjevenheessä hänen mukaansa ottamaan vastaan ostokääröjä. Rouva Beck mainitsi Elisabetin, ja ehdotus miellytti luutnanttia erinomaisesti. Mutta Elisabet lähti samassa varsin vinhasti pois huoneesta.
Hänellä oli täysi syy olla suostumatta lähtemään luutnantin mukana. Hän tiesi joutuneensa juorujen esineeksi tämän suhteen vuoksi, ja ilman sitäkin hän olisi mitä ehdottomimmin kieltäytynyt.
Nähdessään hetkistä myöhemmin luutnantin seisovan yksin pihalla hän meni suoraan hänen luokseen, katsoi häntä ylpeästi ja vihaisesti kasvoihin ja virkkoi:
"Minä en lähde Arendaliin teidän kanssanne, herra Beck!"
"Miksi et, Elisabet?" kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi kokien kestää toisen katsetta.