Elisabet ei vastannut mitään, mutta vesikipponen vapisi hänen kädessään ja hän loi asianomaiseen samalla niin uskaliaan katkeroituneen ja halveksivan katseen, että sukkeluuden sepittäjä hetkiseksi hämmästyi.
"Tuhat tulimmaista, Beck!" huudahti hän sitten. "Näitkö, miten hän minua katsoi? Ne kerrassaan salamoivat."
"Niin, hän on ylpeä tyttö", vastasi Beck, joka oli kuohuksissaan, mutta piti parhaana kohdella esimiestänsä varovasti.
"Vai niin @@ ylpeä tyttö!" toisti viimeksimainittu, ja hänen äänensävystään kävi ilmi, että hänen mielestään olisi pikemmin pitänyt puhua "hävyttömästä piiasta".
"Minä tarkoitin, että hän on sievä tyttö", korjasi Beck vältellen ja hymyili hieman väkinäisesti.
Elisabet oli sen kuullut. Hän oli loukkaantunut ja vertaili ensi kerran toisiinsa meriupseeria ja Salvea. Salve ei olisi hänen sijassaan sillä tavoin väistynyt!
Kohdatessaan Elisabetin illalla kahden kesken virkkoi luutnantti melkein huolestuneena:
"Ethän sinä pannut pahaksesi tuon vanhan hävyttömän puheita, Elisabet? Hän on pohjaltaan kelpo mies, joka ei tarkoita mitään pahaa jaarituksillaan."
Elisabet ei vastannut vaan aikoi lähteä viemään sisään, mitä hänellä oli käsissään.
"Näetkös, minä en voi sietää, että sinä loukkaannut, Elisabet!" huudahti hän äkkiä ihan tulistuen ja yrittäen tarttua hänen käsivarteensa. "Sinun työtä tekevä kätesi on minulle rakkaampi kuin kaikkien hienojen naisten kädet yhteensä!"