Carl Beck ei tullutkaan, kuten tavallisesti, seuraavana lauantaina, vaan jo aikaisemmin, keskellä viikkoa ja kulki nopein askelin huoneitten läpi, kun ei löytänyt Elisabetia tuvasta.
Vihdoin hän löysi hänet yläkerrasta.
Elisabet seisoi tuijotellen yläeteisen ikkunasta, josta näkyi ainoastaan tunturirinteen metsikkö ja sen yläpuolella kaartuva taivas. Hän kuuli askelet, kuuli tulijan nousevan portaita ja tunsi sanomatonta pelontuskaa, teki mieli paeta, melkeinpä heittäytyä ulos ikkunasta. Mitä hänen pitikään vastata? @@
Kun tulija laski käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kysyi puoliääneen:
"Elisabet! Tahdotko tulla omakseni?" tunsi hän ensi kerran elämässään olevansa pyörtymäisillään. Hän tuskin tiesi, mitä teki, mutta tyrkkäsi hänet vaistomaisesti luotaan.
Luutnantti tarttui jälleen hänen käteensä ja kysyi:
"Elisabet, tahdotko tulla vaimokseni?"
Ja Elisabet oli ihan kalpea vastatessaan: "Tahdon!"
Mutta kun luutnantti jälleen aikoi laskea kätensä hänen vyötäisilleen, hypähti hän äkkiä taaksepäin luoden luutnanttiin kauhistuneen katseen.
"Elisabet!" virkkoi hän hellästi yrittäen jälleen astua lähemmäksi. "Mikä sinua vaivaakaan? Jospa tietäisit, kuinka olen tätä hetkeä ikävöinyt!"…