Luutnantti oli lukevinaan jotakin kirjaa, jonka yli hän kumminkin Elisabetin huoneeseen astuessa loi häneen salaisen, hellän-huolestuneen katseen.
Illallinen kannettiin sisään, ja kaikki kävi tyyntä latuansa; luutnantti laski tapansa mukaan hieman leikkiä. Elisabetista tuntui, että he kaikki olivat ikäänkuin sumun peitossa.
Miina kysyi häneltä kerran, vaivasiko häntä jokin, ja hän vastasi konemaisesti: "Ei."
Se siis tapahtuisi myöhemmin illalla. Elisabet kuljetti ruoka-astioita kuten aina ennenkin, mutta hänestä tuntui kuin eivät jalat olisi koskettaneet permantoon eivätkä kädet siihen mitä hän kantoi.
Ilta kului, ja mentiin levolle ilman että mitään oli tapahtunut.
Puolipimeässä porraskäytävässä luutnantti tarttui lämpimästi hänen käteensä ja sanoi:
"Hyvää yötä, Elisabet @@ oma Elisabetini!" Mutta Elisabet ei kyennyt vastaamaan hänen kädenpuristukseensa, ja kun luutnantin huulet lähenivät hänen otsaansa, vetäytyi hän nopeasti loitommaksi.
"Minä tulin tänne yksinomaan senvuoksi, että saisin tämän sanoa sinulle, rakas Elisabet!" kuiskasi hän, äänessään värjyvä palo ja yrittäen syleillä Elisabetia. "Minun täytyy huomenna taas lähteä. Pitääkö minun matkustaa saamatta minkäänlaista merkkiä siitä, että minusta pidät?"
Elisabet taivutti hitaasti otsansa hänen puoleensa, hän suuteli sitä ja Elisabet lähti.
"Hyvää yötä, rakkaani!" kuiskasi hän Elisabetin poistuessa.