Elisabet makasi kauan valveilla. Hänen teki mieli itkeä, ja sydäntä tuntui palelevan.
Vihdoin uneen päästyään hän ei nähnyt unta sulhasestaan, vaan Salvesta, koko ajan Salvesta. Hän näki hänen tuijottamassa vakavin kasvoin. Niissä oli ankaran surun ilme, ja Elisabet seisoi hänen edessään ikäänkuin rikoksentekijänä.
Salve sanoi jotakin, mutta hän ei sitä kuullut. Kuitenkin hän ymmärsi, että Salve tuomitsi häntä ja oli heittänyt hamekankaan mereen.
Elisabet nousi aikaisin ja yritti askarruttaa ajatustaan toisilla unelmilla @@ kuvitellen tulevaisuuttaan upseerin rouvana.
Mutta nyt tuntui siltä, että kaikki se, minkä hän ennen oli nähnyt kultana kiiltelevän, nyt näkyikin vain himmeänä vaskena. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja levottomaksi ja mietti kauan, ennenkuin meni tupaan.
Carl Beck ei matkustanut sinä aamuna. Hän oli oivaltanut, että
Elisabetia vaivasi jokin.
Aamupäivällä, sisarten ollessa ulkona ja äitipuolen askareissaan onnistui hänen päästä puhuttelemaan Elisabetia kahden kesken. Elisabet käyskeli yhä kuin kuumeessa ja odotti hänen puhuttelevan rouva Beckiä.
"Elisabet!" virkkoi luutnantti silitellen hänen hiuksiansa. "Minä en voinut matkustaa, ennenkuin sain sinua vielä puhutella."
Elisabet näytti alakuloiselta, mutta ei vetänyt kättänsä pois.
"Pidätkö minusta? Tahdotko tulla vaimokseni?"