Elisabet oli vaiti. @@ Vihdoin hän virkkoi, hieman kalpeampana ja ikäänkuin ponnistaen:
"Tahdon @@ herra Beck!"
"Sinuttele minua, sano 'Carl'", pyysi hän hartaasti, "ja @@ katso minua!"
Elisabet katsoi, mutta ei sillä tavalla kuin luutnantti oli odottanut. Hänen katseensa oli omituisen kiinteä ja kylmä hänen kysyessään:
"Tahdon @@ kunhan menemme kihloihin."
"Emmekö sitten ole kihloissa?"
"Milloin saa äitipuolenne sen tietää?" kysyi Elisabet hieman empien.
"Rakas Elisabet! Kotiväki ei saa huomata mitään, ennenkuin @@ ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, @@, jolloin olen…"
Elisabetin kasvojen ilme ja hänen väistyvä kätensä saivat luutnantin keskeyttämään aikomansa lauseen. Hän korjasi nopeasti puheensa:
"Minä kirjoitan ensi viikolla Arendalista isälle ja kerron sitten äitipuolelleni, mitä olen kirjoittanut. Oletko tyytyväinen, Elisabet, rakas Elisabet? Vai tahdotko, että teen sen heti?" virkkoi hän päättävästi tarttuen jälleen hänen käteensä.