"Ei, ei nyt! Ensi viikolla, mieluummin vasta ensi viikolla!" huudahti Elisabet äkkiä säikähtyneenä, samalla melkein rukoillen vastaten hänen kädenpuristukseensa @@ ensimmäisen kerran.
"Ja sitten olet sinä minun omani, Elisabet?"
"Niin, sitten", virkkoi hän vältellen toisen katsetta.
"Hyvästi siis, Elisabet! Minä palaan lauantaina; kauempaa en voi olla sinua näkemättä!"
"Hyvästi!" virkkoi Elisabet melkein kuulumattomin äänin.
Carl Beck kiiruhti odottavaan purteensa. Elisabet ei katsonut hänen jälkeensä, vaan asteli sisään, pää painuksissa.
Pienet seikat ovat usein varsin painavia vaikutelmia maailmassa.
Elisabetiin oli vaikuttanut valtavasti luutnantin ylevä ajatustapa hänen selittäessään tahtovansa korottaa hänet vaimokseen. Hän tunsi, että hänen oma arvonsa luutnantin silmissä oli korvannut kaiken muun. Sitävastoin hän ei ollut johtunut ajattelemaan, että luutnantti voisi peräytyä joutuessaan ulkokohtaiseen taisteluun omaistensa kanssa. Tosin hän oli itse aavistanut asian käyvän kiusalliseksi, mutta oli tässä kohden asettunut luutnantin miehekkään kilven suojiin. Luutnantin nyt alkaessa tinkiä itselleen aikaa, vieläpä niin, että aikoi itse olla poissa asian joutuessa kotona käsiteltäväksi, heräsi Elisabetissa tunto, johon hän tuskallisessa levottomuudessaan vaistomaisesti tarttui ikäänkuin pelastavaan oljenkorteen saadakseen ehkä sittenkin vielä harkita asiaa.
Hän kulki raskaissa mietteissä ne pari päivää, jotka Carl Beck viipyi poissa, ja yönsä hän vietti kuin kuumeessa.
Luutnantti saapui lauantai-iltana ja tervehti kaikkein ensinnä Elisabetia. Hän ei näyttänyt enää paljoakaan huolivan salata suhdetta. Elisabet puuhaili hiljaisena ja kalpeana askareissaan.