Luutnantilla oli mukana isän kirjoittama kirje, joka aterian jälkeen luettiin.
Se oli päivätty eräässä Etelä-Amerikan satamakaupungissa, ja siinä mainittiin myöskin Salve. Cap Hatterasin kohdalla he olivat joutuneet ankaraan myrskyyn, jonka aikana heidän oli ollut pakko katkaista isontangon riki. Tanko oli jäänyt riippumaan parin köyden varaan ja oli ankarassa aallokossa heilunut edestakaisin vasten alarikiä, niin että se oli iskeytyä piloille. Silloin oli Salve Kristiansen uskaltanut kiivetä sitä lopullisesti katkaisemaan, ja hänen niissä puuhissa ollessaan putosi koko isotanko mereen. Salve Kristiansen putosi hänkin, mutta ehti pudotessaan onneksi tarttua raa'ankannattimeen siten pelastaen henkensä.
"Se oli uskalikon teko" @@ niin päättyi kertomus @@ "mutta muuten ei hänen laitansa joka suhteessa ole niinkuin pitäisi ja niinkuin olisi voinut odottaa."
"Eipä tietenkään", virkkoi Beck halveksivasti hartioitaan kohauttaen, "hän oli jumalaton veitikka, ja ellei hän tällä kertaa tuhoutunut, saanee hän siihen pian jälleen tilaisuutta!"
Puhuja ei huomannut, kuinka harmistuneena Elisabet katseli häntä.
Elisabet ajatteli sinä hetkenä epätoivoissaan, että Salve käyttäytyi huimapäisesti ja oli entisestään muuttunut yksinomaan hänen tähtensä.
Hän istui kauan vaieten ja väänteli käsiään. Hän oli tekemässä päätöstä.
Ennen makuulle menoa kuiskasi Carl Beck hänelle:
"Minä olen jo tänään kirjoittanut isälle ja @@ huomenna, Elisabet, huomenna on meidän kihlauspäivämme! Miinan silmät varmaan suurenevat!"
Elisabet jäi viimeiseksi huoneeseen ja otti lähtiessään palasen paperia ja kirjoitusneuvot mukaansa.