Rouva Beck oli sillävälin uskonut tyttärille asian, joka tietenkin oli pidettävä salassa.
Vaikka luutnantin katse etsiskeli, ei hän kuitenkaan nimenomaan kysynyt, missä Elisabet oli, ja saatuaan kuulla hänen matkustaneen pois ja kenties parhaillaan jo purjehtivan Hollantia kohti hän istui hetkisen kuin kivettyneenä.
Sitten hän silmäili heitä pilkallisesti, toista toisensa jälkeen.
"Jos minä tietäisin saavani kiittää tästä teitä, ketä tahansa", huusi hän, "niin…" Hän tempasi tuolin, jolla oli istunut, iski sen säpäleiksi permantoon ja hyppäsi päälle.
Mutta Elisabetin kirje oli ikävä kyllä riittävän selvä: hän rakasti toista, ja luutnantti tiesi, kuka tuo toinen oli.
14.
Kun "Juno" oli viimeksi lähtenyt Arendalista, oli sen miehistö melkein ennallaan. Vain pari uutta miestä oli alukseen tullut.
Niihin aikoihin saapui keväällä koko joukko väkeä läntisiltä kalastusalueilta tarjoutumaan laivamiehiksi. He saapuivat kalastajanpuvuissaan, likaisina ja työn köyristäminä, mukanaan kömpelöt maalaisarkkunsa. Heidän olemuksestaan puuttui kokonaan merimiehen kuosi, ja he pääsivät yleensä vain pitkänmatkan aluksiin.
Sellainen vuonolaismatruusi oli tullut "Junoon", ja näytti siltä, että hänestä oli koituva kaikkien syntipukki.
Hän oli roteva mies; jykeviä, leveitä kasvoja ympäröi punaisenruskea parta. Hänen nimensä oli oikeastaan Nils Buvaagen, mutta näennäisen unisen olemuksensa vuoksi häntä nimitettiin Nils Uvaageniksi (Niilo Nukkuvaksi).