Salve heitti köyden, ja Nils Buvaagen oli pelastettu. Siitä hetkestä lähtien Nils Buvaagen oli Salven uskollinen ystävä, ja viimeksimainittukaan ei ollut vastahakoinen ystävyyteen, joskin osoitti sitä pikemmin teossa ja antamalla satunnaista apua kuin erikoisesti sitä sanoin ilmaisemalla. Niinpä ei kokki enää uskaltanut häntä ivailla.
Muutaman kuukauden kuluttua "Juno" lepäsi Montevideon sataman edustalla. Sieltä oli otettu lastiksi vuotia. Muu osa Eurooppaan kuljetettavaa lastia piti lastattaman laivaan Riossa. Sinne mentäessä kuljetettiin tyhjässä lastiruumassa hiiliä.
Alus lepäsi troopillisessa asussa, purjekangasteltta etu- ja takakannen yläpuolella ankaran auringonpaahteen kaihtimena, ja miehet käyskelivät ilmavissa puvuissaan, paidanrinta avoinna ja kevyiden housujen lahkeet ylös käärittyinä. Kasvot olivat ruskettuneet ja hikiset, keuhkot imivät ahnaasti jokaista tuulenhenkäystä.
Oli vuoden kuumin aika; piki suli kannen liitoksissa, ja terva virtaili pitkin aluksen kylkiä.
"Juno" oli levännyt siinä jo kolmatta päivää, sillä odotettiin vielä saapuvan kirjeitä, joita oli jo Montevideoon tultaessa toivottu löytyvän.
Sellaisen odotuksen ja kielteisessä tapauksessa kaikkien kasvoihin kuvastuvan pettymyksen tuntee ainoastaan se, joka on ollut mukana pitkänmatkan purjehtijassa. Aluksessa tuskin on ainoatakaan miestä, joka ei olisi iloinnut ajatellessaan pitkien aikojen kuluttua saavansa kuulla jotakin kotoa, vaimosta ja lapsista, morsiamesta tai sukulaisista, ja sekin, jota eivät mitkään sellaiset siteet kiinnitä kotipuoleen, näyttää yhtä jännittyneeltä, sillä koti-ikävä on mahti, joka merellä kasvamistaan kasvaa.
Vieraassa satamassa voi joutua moneen hurjaankin huvitukseen, mutta toivo saada kerran jälleen astua kotiseudun laiturille muodostuu sittenkin lopulta yksin vallitsevaksi mahdiksi, joka varmaan pahimmin estää norjalaista merimiestä kauan palvelemasta vieraan lipun alla.
Laivavenhe saapui satamasta.
Koreapukuinen perämies kiipesi hautovasta helteestä huolimatta vikkelästi kuin kissa köysiportaita ylös kannelle ja hävisi hytin taakse, missä istui kapteeni karahvin ja lasin ääressä.
Kapteeni Beckin hien vallassa olevaa kaljua päälakea kiersi suoraan alas kammattu valkoinen hiusseppele. Hänen lihavain, punakkain kasvojensa kirpeä väri osoitti, ettei hän suinkaan ollut niin rauhallinen kuin näytti olevan antaessaan kirjekimpun jäädä lepäämään pöydälle. Hän nyökkäsi perämiehelle, joka ymmärsi, että hänen oli aluksi väistyttävä hytin toiselle laidalle odottamaan.