Alus kynti noidantulta ja sen vanavesi välkkyi sinertelevänä fosforijuovana.
Salven käytöksestä ja ulkonäöstä oli Nils arvannut jotakin erikoista tapahtuneen. Nähdessään Salven jäävän mastoon jäi hänkin sanoen mielellään hieman vilvoittelevansa sen sijaan että lähtisi makuulle tukehduttavan kuumaan kojuunsa.
Salve oli vaipunut mietteisiinsä.
Hänen mielessään kohisi raskaana se ajatus, että Elisabet ja Beckin poika olivat menneet kihloihin, ja hänen sydäntään kaiveli kapteenin kertomatapa.
Alhaalta keulakannelta kuului merimieslaulu. Siellä joku lauloi kaihomielisesti neidosta, joka ensin antoi lupauksensa, mutta sitten petti, uskoton. Laulun loputtua Salve kääntyi Nilsin puoleen, joka erinäisistä huokauksista päättäen oli liikutettu.
"Nyt sinä vetistelet toisen miehen morsiamen vuoksi, Nils; mutta mitä olisitkaan tehnyt, jos hän oli omasi?"
"Vaimoniko?" kysyi Nils säikähtäen. Hän ei kyennyt saamaan ajatusta heti itselleen selväksi ja käänsi leveät kasvonsa toveriinsa päin.
"Niin. Etkö sydämestäsi haluaisi nähdä hänet heitettävän meren syvyyteen?"
"Kaarinani meren syvyyteen? Ei, mieluummin hyppäisin sinne itse."
"Niin, mutta jos hän olisikin ollut sinulle uskoton?" jatkoi Salve jälleen ilkeästi ahdistaen mies parkaa.