Purjeentekijä väitti nähneensä useina peräkkäisinä öinä miehen kulkevan laivan keskiosasta perään päin pitkin kaidepuuta. Mies oli hetkiseksi seisahtunut, osoittanut kädellään kompassia ja hävinnyt vanaveteen.
Toinen väitti nähneensä laivatontun kulkevan samaa tietä ja hyppäävän mereen. Päähineineen päivineen ei tonttu ollut näyttänyt puolta saappaanvartta pitemmältä.
Tontun poistuminen ennustaa merimiesten taikauskoisen käsityksen mukaan aina aluksen häviötä.
Kaiken tuon täytyi jotakin merkitä, ja kun näki Beckin yhä riehuvan kuin tuli tappuroissa, täytyi melkein otaksua pahan riivanneen sekä kapteenin että aluksen.
Lastiruumasta kuului yhä kummallisia ääniä.
Ne olivat kuulostaneet melkein kuin valitukselta, kun luukku oli ollut kiinni. Se kuitenkin jälleen avattiin, jottei ruumaan syntyisi hiilikaasua.
Kokki, joka kantoi vettä sieltä alhaalta, tuli eräänä päivänä ylös takanasilmin ja väitti nähneensä siellä punanuttuisen miehen istumassa.
"Se on laivatonttu, joka valittaa aluksen kohtaloa", arveli joku merkitsevästi. Mutta kun kokki siihen huomautti, että mies oli ollut ainakin ison Andersin kokoinen, ja alkoi vielä varustella häntä mustalla värillä ja kavioilla, niin syntyi ankara pelko.
Eipä ollut enää mikään leikin asia olla moisessa aluksessa.
Kapteeni Beck oli vastannut näihin otaksumansa mukaan uusiin ärsytysyrityksiin jatkamalla nujerrustyötään.