Salven seuralainen näytti hyvin tuntevan tienoot ja olevan samalla kovin arka. He karttoivat kaikkia valaistuja katuja ja seisahtuivat usein pimentoon tähyämään yöpoliisia.
Kun he olivat tunnin ajan kulkeneet ahtaita katuja, alkoi rakennusten lomiin ilmestyä puutarhamuureja, joiden yli levittelivät oksiansa pomeranssipuut levittäen väkevää tuoksuansa tyyneen yöhön.
He olivat jättäneet taakseen Catumby-nimisen esikaupungin ja astelivat nyt avoimen paikan poikki toiseen esikaupunkiin, Mata-Porcaniin. Toisella puolen näkyi kukkulalla linnoituksentapainen, kivimuurin ympäröimä rakennus.
Salven kumppani käyttäytyi näillä main ylen pelokkaasti ja tuli sanoneeksi, että rakennus oli rangaistuslaitos, jonka tienoilla aina liikkui patrulli.
Runsaan puolen tunnin kuluttua hän vihdoin pysähtyi erään puutarhamuurin luo, missä oli pienoinen portti, katsahti varovasti ympärilleen ja virkkoi kummantapaisen kiireesti:
"Tästä meidän täytyy yli @@ sitten ei ole hätää."
Hän nousi Salven selkään ja veti sitten hänetkin muurille, hyppäsi alas pieneen puutarhaan ja alkoi kuin mieletön kieriä ruohikossa huutaen huutamistaan:
"Salvado! Salvado!" (Pelastettu, pelastettu!) @@ Sitten hän riensi pienen rakennuksen luo, joka lepäsi puolittain puiden varjossa, koputti oveen omalla tavallansa ja huusi:
"Paolina! @@ Paolina!"
Yöpuvussa oleva naishenkilö, jonka ääni kaikui nuorekkaalta, mutta hieman syvältä, avasi kaihtimen ja kurkisti ulos.