Salve oli jo toisena aamuna huomannut, että talossa vallitsi rahanpuute.
Eräänä päivänä olivat veli ja sisar molemmat huonolla tuulella. Salve kuuli heidän kiivaasti riitelevänkin.
Sopivana hetkenä hän toteutti tekemänsä päätöksen jättämällä Federigolle rahansa, yhtä ainoata hopeapiasteria lukuunottamatta. Hän näet halusi maksaa puolestaan.
Federigo otti rahat, joskin empien, ja illalla hän oli jälleen ulkona. Sisar istui kotona kuistikossa.
Hän ja Salve eivät voineet keskustella, kun eivät osanneet toistensa kieltä, ja Salvea tuo välimuuri lähinnä ilahdutti, koska siten sai olla ihan rauhassa.
Señorita oli kuitenkin viime aikoina silmäillyt häntä uteliaasti ja oli useita kertoja käskenyt veljensä kysyä häneltä yhtä ja toista.
Hänen mielikuvapiirinsä ei näyttänyt ollenkaan avaralta. Kysymykset koskivat aina samaa asiaa: millaisia naiset olivat hänen maassaan. Niinpä osasi Salve piankin asiaankuuluvat iskusanat ulkoa.
Salven istuessa illalla tuolissaan kulki señorita hänen selkänsä taitse ja silitti ikäänkuin sattumalta kevyesti hänen hiuksiansa.
Jos tukka olisi ollut sähköinen, olisi sen rätinä hyvin ilmaissut
Salven kiukkua.
Kotiin palatessaan heitti Federigo harmistuneena lakkinsa tuolille ja joi ahnain siemauksin lasin rommia, jonka näki pöydällä. Hänellä ei ollut enää sitä sievää viittaa, joka oli ollut hänen yllään hänen lähtiessään.