Hirveätä, miten karkea basso hänellä oli. Mutta että Didrik saattoi olla niin surullinen; kuului aivan siltä, kuin olisi hän haudan partaalla, ikäänkuin hän ei voisi elää neljääkääntoista päivää keuhkotautineen.

Ja sitten seurasi: "Tuo kaunis Cecilia Waasa, kun kuudanyönä hän kuunteli —"

Arna ei oikein osannut sitä; eikä hän sanonut enää tahtovansa soittaa kuutamosäveliä —

"Ja sinunhan pitäisi olla kotiarestissakin, — ilmoitanpa todentotta luutnantti Schoulle, että herrastelet täällä alhaalla — saatpa silloin istua ylhäällä huoneessasi vähän kauemminkin, siitä voit olla varma… Niin, minun täytyy sanoa!"

"Sitä et tee."

"Kyllä, aivan varmaan teen sen."

He alkoivat jälleen juosta — nyt ruokapöydän ympäri, ja Maisa näki, että Arna osasi kiemailla, hän lensi niin kevyesti ja taivutti itseään ja osoitti häntä sormellaan. Jakob Schou ei varmaankaan olisi kovinkaan mielissään, jos näkisi… Arnassa oli jotain kissamaista hänen leikitellessään tuon mustasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan poikanulikan kanssa, — joka luonnollisesti rakastui silmittömästi häneen…

"Kas, tuolla tulee kadetti Knoff vierailulle!" sanoi hän yhtäkkiä.

Mutta junkkari Didrikillepä tuli kiire; hän juoksi poikki arkihuoneen ovesta ovelle harpaten puolet rapuista yhdellä ainoalla kerralla!

Ja Arna soitti "Yankee-doodle-dandy'a", niin että piano paukkui.