"Juoksin aivan tahallani Didrikin kanssa, jotta hän saisi olla vähäsen liikkeellä", sanoi Arna tullen Maisan luo, — "sillä hänellä on kolmen päivän kotiaresti, raukalla. — — — Mutta oletteko ennättänyt näin pitkälle, laskostanut laahustimen, poimutellut kaulan ympärystän ja ommellut koristeet eteen — oletteko tosiaan tehnyt kaiken tämän aamupäivällä?"
— — Kaiken sen oli Maisa tehnyt — hän oli oikeastaan saanut ihmeitä aikaan nyt monena päivänä; väliin saattoi innostua ompelemaan kuumeisella kiihkolla ompelukoneella… Koko ensimäisen vuoden, jolloin niitä oli kaupungissa — oli hän ollut oikein intohimoisen kiihkon vallassa, — hän oli laskenut päivät milloin taas pääsisi takaisin niihin taloihin, joihin se oli hankittu, ja maatessaan ajatteli hän sitä ja yöllä uneksi siitä. Konsuli Schoun kone oli erinomainen; — Maisa saattoi polkea sitä polkemistaan ja työ luisti, niin ettei hän edes muistanut ajan kulumista; — hänet oli sinä vuonna vallannut oikea ompelukonekuume.
Nythän kävi työ paljon helpommin ja nopeammin kuin ennen, — oli toista nyt kuin istua ja ommella käsin ja nypläillä niinkuin hän oli tehnyt aina siitä asti kun oli päässyt ripille! Kun hän vain ajatteli, miten kauan oli pitänyt istua ennenkuin sai leningin ommelluksi tai päärmätyksi jonkun laskosteen!… Nyt oli hän jo oppinut huomaamaan, mikä aina kulloinkin oli vikana, kun kone ei tahtonut toimia, aivan mitätön asia saattoi olla esteenä.
Mutta pahalle tuulelle ei vain saanut tulla sitä koetellessa, sillä silloin se jyrkästi kieltäytyi toimimasta.
Maisa oli nykyään niin jännittynyt siitä, voisiko Kielsberg maksaa huoneenvuokransa, — sitä oli korotettukin kesäksi, — ja rouva Thorsen voisi varmaan saada kaksikin asukasta yhden asemesta tähän aikaan vuodesta…
— Kas, nyt ajoivat vaunut portista sisään! Rouva ja neidit olivat jo nousseet niistä kadunpuoleisten rappujen edessä.
Ruoka oli ollut valmiina, ja liemimalja vietiin samassa sisään, sillä tukkukauppias ei milloinkaan tahtonut odottaa. — Ja Maisa sai myöskin tarjottimensa, jolla oli täysinäinen liemilautanen ja ihanata, paistettua häränrintaa muhennoksen kera.
Ruokasalissa puhuttiin niin äänekkäästi, — siellä juteltiin ja laskettiin leikkiä oikein urakalla. Juristi ja Anton väittelivät keskenään ja rouva ja Signe yhtyivät keskusteluun.
"Eikö neiti Jons tahdo lasia olutta suolaisen lihan paineeksi?" huusi tukkukauppias Lenan viedessä vateja sisään; Maisa kuuli tukkukauppiaan olevan aivan erinomaisella tuulella — —
Milloinkaan ei Tranemeilla istuttu kauan pöydässä, tukkukauppiaalla oli aina kiire, tavallisesti virkahti hän vain kiireesti muutaman sanan ennenkuin meni ottamaan päivällisunia.