Päivällisen jälkeen tulivat neidit Maisan huoneeseen tarkastaakseen Signen leninkiä ja ottaakseen selvää, mitä Maisa oli tehnyt heidän poissaollessaan. Anton kulki edestakaisin lihavahkona ja pihtipolvisena.
"Nyt tiedätte, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin nainen voi mennä naimisiin, neiti Jons", sanoi hän yht'äkkiä; ei kukaan vastannut… "Älkää menkökään ottamaan itsellenne sulhasta, ennenkuin voitte rakentaa tuollaisen paita- ja leninkitapulin, kuuletteko. Mutta te ette varmaan koskaan ajattelekaan sellaista — — he, he, he."
Hän huomasi äidin tulevan sisään ja kääntyi mennäkseen lattian poikki.
Viime aikoina hän oli ruvennut tuolla lailla laskemaan leikkiä, varsinkin sen jälkeen kun oli tavannut Maisan tuona teatteri-iltana lyhtytolpan luona. Maisa oli selvästi huomannut muutoksen hänen käytöksessään…
Signe seisoi ojennellen käsiään, koetellakseen olivatko hihanreiät tarpeeksi mukavat Maisan sovitellessa ja kiinnittäessä nuppineuloilla vaaleata, hienoa villamusliinista aamupukua.
"… Tämä voi päättyä ihmeellisesti, äiti!" tuli Anton sanomaan. — "Niin voi käydä yhtä varmasti kuin nimeni on Anton! — Valtioneuvos ei kutsu isää luokseen eikä kysy hänen mielipiteitään kauppalaeista, jollei hän tarkoita sillä jotakin."
"Tiedäthän, ettei isällä lainkaan ole sellaisia ajatuksia", huomautti rouva painokkaasti.
… "Ja sitten on luonnollisena seurauksena…" hän teki ristin rinnalleen.
"Isällähän ei ole pienintäkään ajatusta siihen suuntaan."
Anton ei luopunut mielipiteestään…