— Vai niin… hm, vai niin… — Hän alkoi jälleen ommella —
"Tiedätkö, äiti, voisimme saada kuusitoista kruunua lipastostamme!" puhkesi Jensine innokkaana sanomaan; hänkin huomasi, mitä tämä ilmoitus merkitsi.
Maisa katsoi hätkähtäen ja epäilevänä suureen lipastoon, joka aina oli seurannut häntä läpi elämän, — ja josta hänelle oli ollut niin paljon puuhaa, kun heidän piti muuttaa… Saattoiko se nyt ehkä hankkia hänelle ompelukoneen? — Kuusitoista kruunua…
"Äiti, meillä on tuskin mitään siinä", jatkoi Jensine — "muuta kuin jotain roskaa ja sitten kuppeja ja kangasta raskaassa alalaatikossa."
Maisan äiti oli kerran käyttänyt sitä laatikkoa Maisan sänkynä, oli hän itse kertonut, — ja Jensinekin oli pantu siihen — — Tuntui niin kummalliselta, että senkin piti joutuman pois… Mutta sijaan saisi hän käsiompelukoneen!
… "Ja sitten voisimme ottaa työtä kotiin, Jensine, sekä työväen asunnoista täältä että muualtakin."
"Sepä muuttaisi elämämme kokonaan toisenlaiseksi… ajattele, että sitä vain saisi vääntää kammesta, äiti!"
"Oh, eihän se yksistään riipu siitä, mutta —"
"Pitäisi vain saada hankituksi työtä tänne kotiin", — arveli Jensine.
"Menen huomenna aikaisin aamulla Andersenille kuulemaan lipastosta. Sillä, — olisipa ompelukone huomenna talossa, niin — — eipä olisikaan niin hirveätä kiirettä matami Hansenin leninkiä ommeltaessa… Saat juosta alas, sinä Jensine, ostamaan hiukan hyvää kahvileipää…