"Mutta mitäs ihmettä sinä oikein rakentelet sinne tuolin alle?"
"Siihen tulee kauppapuoti ja jonkun pitää vuokrata se, Rosa ja hänen miehensä, joitten oma talo on, eivät voi antaa sen seista tyhjänä, sen voit kai ymmärtää… ja jonkun täytyy aina asua alakerrassa, jotta huoneet pysyvät lämpiminä."
"Mutta eikös olekin tytöntypykkä viisas, niin että — — —"
"Kuinka minä en sitä tietäisi, — isähän on itse sanonut niin…
Hänellä on myöskin kotiompelija."
"Vai niin, — missä sitten?" —
"Sinun minä annan olla kotiompelijana" —
"Vai niin, vai niin… niin, minähän voin ryhtyä siihenkin" —
"Sinun täytyy sanoa, milloin hän saa tulla antamaan mittaa itsestään ja koettelemaan; — minulla on myöskin metrinmitta, näetkös."
"Puhutko sinäkin nyt sentimetrimitasta… eikö olisi voitu pysyä tuumissa."
Aurinko paistoi, kymmenvuotias Jakoba leikki, ja Maisa eli mukana tuumissa ja leikissä, hänen piti esittää ompelijatarta Rosan keittiökamarissa. Noilla kapeilla kasvoilla ja omituisessa ylähuulessa oli tyytyväinen ja vilkastunut ilme, johon oli samalla kertaa sekoittunut jotain uurastavaa ja huoletonta. Kulmakarvat olivat tulleet suuremmiksi ja tiheämmiksi, ja niskatukka, jossa aina väliin auringonsäteet välkkyivät, oli sangen harmahtavaa.