Jakoba oli pannut kuntoon koko kellarikerroksen, kun vanha seinäkello herätti hänen huomionsa. Se surisi, mutta ei lyönyt ja näytti jo puolta yhtätoista —
Maisa huomasi hänen olevan levottoman siitä, ettei takki tulisikaan valmiiksi aamupäivällä; — hän oli mennyt isoäidin luo; — ja tuli hetken perästä takaisin tuoden muassaan palasen vanhaa kukikkaista, villaista kultakirjokangasta ja silkkivuoria.
"Tästä saat ommella takin Rosalle, Maisa; — pyysin ensin täti
Raskilta, mutta hän on tänään niin kuuro, ettei hän ymmärrä mitään."
"Tuo tänne se; — ja nukke myöskin. Se saa olla nyt kotiompelijan luona sillaikaa kun sinä leikit."
Ompelija-Maisa jäi kuitenkin istumaan molemmat kädet sylissään, ja kesti kauan ennenkuin hän alkoi —
Hän tuijotti kankaaseen… Kas, sehän kuului pariisilaistakkiin!… Eikö hän tuntisi sitä… sitä, jota hän ompeli tuona iltana, — nyt siitä oli jo enemmän kuin kaksikymmentä vuotta… Tuona iltana, jolloin hän vapisi ikäänkuin olisi henki ollut kysymyksessä, niin peloissaan ja levottomana ja tuskissaan, kun rouva tuli kotiin… ja toivoi välttävänsä tuomion, — ja sitten kuitenkin — hänen täytyi, hänen täytyi ottaa Elling! — — — Niin, miten hän ompeli ja mietti ja istui ja laski minuutitkin takkia valmistaessaan, hän muisti tarkalleen tuon viiston ompeleen ja kuinka hän luuli rouvan ehtivän tulla ennenkuin hän pääsisi loppuun — — ja kukkaset villaisessa kirjokudoksessa, — ne ikäänkuin pyörivät hänen silmissään, niinkuin silloinkin… Ja sitten, kun takki oli valmis ja hän taittoi kokoon sen Gretalle…
Noilla hiljaisilla, kalpeilla kasvoilla päilyvät silmät saivat läpitunkevan ilmeen hänen istuessaan ja tuijottaessaan kankaaseen, ja sydän löi haljetakseen… Joku toinenkin sai vastata joskus siitä, mitä silloin tapahtui sekä Ellingille että hänelle —
"Mutta etkö alakaan leikata, Maisa?"
Maisa nousi ja otti sakset piirongilta. Hänen vartalonsa oli hoikka ja hento, aivankuin vanhanpiian, ja hän ryhtyi heti ottamaan mittaa ja leikkaamaan.
"Kas niin, nyt saat jälleen viedä pois nukkesi."