"Niin, mutta Rosan pitää saada tulla koettelemaan?"
"Luonnollisesti."
"Koska saan tulla?… Rosa kysyy", hän ojensi esiin nuken.
"Oh, — neljänneksen yli yksitoista."
"Mutta et saa narrata minua."
"Enhän toki, minä olin kyllä täsmällinen, sen saa Rosa-rouva kyllä nähdä."
Maisa istui ja ompeli Jakoban leikkiessä ja keskustellessa Rosan kanssa vuokrasta, päivänsäteet lämmittivät lattiata aina seinäkellon jalkaan saakka…
Siitäkin tuli todellinen pariisilaistakki, siitä pienestä, jota hän nyt ompeli — — ja ajatukset kiitivät vähitellen tuosta yhtäkkiä aukimenneestä haavasta erääseen, jonka elämänpolkua hän aina oli kaukaa seurannut; — monta vuotta oli tämä jo ollut lääkärinä Nordlandissa, matkustellut ulkomailla tutkiakseen eräitä tauteja, joista hän sitten oli kirjoittanut etevän teoksen. Nyt oli hänellä virka Bergenissä…
Ja viime kesänä, kun täällä oli suuri luonnontutkijain kokous ja suuria juhlallisuuksia ja huvimatkoja tehtiin sekä maitse että meritse heidän kunniakseen, — silloin oli hän nähnyt niistä listoista, joita oli Schoulla, hänenkin olevan heidän joukossaan…
Ja kun Tivolissa pantiin toimeen suuret juhlapäivälliset, niin oli Maisa asettunut seisomaan portin luo tiheään ihmisjoukkoon, joka tahtoi nähdä heidän tulonsa. Hän oli seisonut siellä jo ennen kello kolmea ja oli tarttunut kädellään portinpylvääseen juuri kun he alkoivat tulla, — jotkut käsikädessä ja jutellen — kevyihin päällystakkeihin puettu juhlapukuinen yleisö, — silloin tällöin saattoi kuulua joku sanakin heidän puheestaan, — toisilla oli päällystakit käsivarrella… Kuuli sekä tanskaa että ruotsia ja muitakin kieliä, — ja ympärilläseisovat mainitsivat silloin tällöin jonkun nimen, kun joku oikein kuuluisa vierasmaalainen kulki ohi… Mutta ei hän välittänyt katsoa niihin… Kaupungin huomatuimmat lääkärit — heidäthän kaikki tunsivat — ohjasivat kukin jotain vierasmaalaista. —