Ja sitten — niin, — sitten tuli eräs heistä, lyhyenläntä professori kulkien pienen, laihan, voimakkaan miehen vierellä, joka taivutti viisaat, vilkkaat, leveäleukaiset kasvonsa varsin lähelle professoria puhuessaan ja tehdessään kädenliikkeitä, ja silmät loistivat ja välkehtivät silmälasien takaa. Hieno musta hattu oli reippaasti hiukan viistossa, — varmaankin siksi, että aurinko paistoi niin kuumasti, — peittäen tumman, pehmeän tukan, jossa näkyi hiukan harmaata, — hän tunsi hyvin sen, vaikka aika olikin jättänyt siihen jälkiään, — ja tuon viisaan suun, joka hymyili…
Hän pysähtyi hiukan päällystakki käsivarrella, ja nuo harmaat silmät suuntautuivat, juuri kun hänen piti mennä portista sisään, siihen kohtaan, missä Maisa seisoi… Oli aika, jolloin he yhdessä menivät sisään siitä portista!…
Maisasta näytti, että hänellä oli kolme ryppyä otsassa… Hän oli silloin tehnyt työtä ja ponnistellut eteenpäin, ei ollut ihmekään, että hän oli saanut ne…
Mutta Maisa oli niin iloinen voidessaan ajatella, ettei yksikään niistä ollut kuitenkaan tullut siihen hänen vuoksensa… Hän oli ottanut kotiopettajan paikan ja lähtenyt pois kaupungista heti kun Maisa oli kirjoittanut ja kertonut hänelle kaikki, — niin että Maisa ei milloinkaan ollut saanut tietää, miten hän oli suhtautunut asiaan…
Mutta hän oli varmaan ollut Maisalle jotakin toista kuin Maisa hänelle — — sen Maisa kyllä saattoi nähdä nyt.
Ajatellessaan, kuinka hän iltaisin kulki sinne kauas Grönlandsleeriin, — niin — juuri tästä Tranemin portilta, — — monesti niin levottomana ja nopeasti, että tuskin tunsi jalkojensa koskettavan katukäytävää — kaipasi hän Kielsbergiä! — Ja kuinka hän alkoi tarkastella tätä jo lihapuotien kohdalla — — ja kuinka autuaan iloiseksi ja pelästyneeksi hän samalla tuli nähdessään hänet… Siitä syttyi niin paljon, paljon ajatuksia — ja oli niinkuin hän ei koskaan oikein saattaisi vapautua niistä ajatuksista — — — ei oikein tahtonutkaan — —
"Tiedätkö, mikä meidän palvelijain mielestä on kummallista, Maisa?… He eivät voi käsittää, miksi ihmiset kutsuvat sinua Maisa Jonsiksi, kun sinun nimesi kuitenkin on matami Ellingsen."
"Vai niin, — minun luullakseni ei heillä ole mitään sen asian kanssa tekemistä, — — — leiki sinä vain nukellasi." — —
"Niin, mutta sinähän olet ollut naimisissa erään suutarin kanssa?"
"Olen kyllä — olenhan ollut naimisissakin, niin… kahdeksan pitkää vuotta — ja — Jumala minua armahtakoon! — raskasta se aika olikin", sanoi Maisa puolittain itsekseen…