Puoliavoimesta ovesta tulvi sisään pakkashöyryä ja ovikynnyksellä leveni yhä enemmän ja enemmän jalkojen mukana kulkeneesta lumisohjusta muodostunut musta täplä sitä mukaa kuin ovesta kuljettiin.

Pullo kulki melko usein ulkona sälliltä toiselle, tullessaan takaisin olivat he niin punaisia ja iloisia. Ja he vetivät tytötkin mukaansa ja saivat heidät viekoitelluksi juomaan punssia.

"Ei kiitos, — päästäkää minut, — ei, ei, — ei kannatakaan koettaa vetää minua sinne, tyydyn siihen, mitä saan täällä sisällä…" Jensine ei pitänyt seurasta, joka oli ulkona oven luona.

Kas nyt tuli Sundbyn Johannesen, tuo vaaleatukkainen puotipoika, jonka maalarimestari itse aivan erikoisesti otti vastaan ja jota rupesi kestitsemään; eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lattialla talonisännöitsijän tyttären kanssa.

Plik, plik, plik, — kuului viulusta vain näppäyksiä se pysähtyi kesken tanssia.

Ja siinä he seisoivat.

"Sjöberg tahtoo punssia."

"Täytyy voidella konetta", tuli tuo vanha sukkeluus.

Ja kesken kaiken kuului jälleen, plik, plik, plik — ja taas "saatiin voidella konetta".

"Tanssitaanko täällä?" — Tulija oli ylioppilas Kielsberg, joka koetti vilkua sisään avonaisesta ovesta; hän oli tullut kotiin kylästä ja tullut uteliaaksi… Siellähän oli Maisakin, joka tanssi niin että leiskui vain —.