"Neljäs vai viides, matami Jörstad?"
"Kuudes."
"Niitä on jo aivan liian monta", sanoi Rasmussenin matami, jonka viereen hänen täytyi istuutua ainoalle vapaalle paikalle, — "liian monta tämän talon osalle…"
Ylioppilaalla oli muutakin tekemistä kuin ryhtyä keskusteluihin tukevan, punaisen Rasmussenin matamin kanssa, mutta hän hymyili ja nyökäytti aivan kuin hän olisi kuunnellut.
… Maisa ei katsonut sinnepäin, missä hän istui. Kas, nyt hän kuitenkin hiukan hymyili… Hänen kanssaan oli niin hauska jutella, — hän kun oli niin suunnattomasti huvitettu noista Schouista tai Tranemeista tai mitkä heidän nimensä nyt olivatkaan kaikkien niiden, joiden luona hän ompeli, aivan kuin hän kuuluisi noihin perheisiin — ja vain noiden vaivaisten hikipäässä ansaittujen markan ja kuudenkymmenen vuoksi päivässä.
Olipa tuo koko lempo puhumaan, tuo paksu matami, olikohan hän suutuksissaan jostakin?
Oli selvää, että matami Rasmussen oli vihoissaan; hän oli sekä humalassa että äkeissään, varsinkin sen vuoksi, ettei tuo komea puoti-Johannesen vielä ollut kunnioittanut kumpaakaan hänen tyttäristään pyytämällä näitä tanssiin, hän tanssi vain Jensinen ja taas Jensinen kanssa ja nyt vaihteeksi Maisa Jonsin kanssa.
"Hän näyttää minusta liian hienolta, tuo ompelijatar", huomautti hän. "Kun sellainen ikäänkuin tahtoo olla yläpuolella säätynsä, niin se ei ole mikään hyvä merkki. Hän ei myöskään voi olla aina silloin tällöin katsomatta kenkiinsä, — miten hän nyt lieneekään ansainnut ne…"
Kielsberg ei vastannut; hänellä oli palava halu tanssia, erittäinkin nyt neuloja-Maisan kanssa; — mutta hänenhän täytyi ensin keksiä jokin juttu kahvikeittimestä Sjöbergille.
Johannesen tanssi jälleen Jensinen kanssa…