"Niin niin, — nuo rihkamakauppojen puotipojat, jotka keikailevat vaatteillaan… Mutta voittepa olla varma siitä, että sekä talonisännöitsijä Andersen että matami istuvat ja pitävät silmällä… ja kas vain, sielläpä maalarimestarikin kallistaa lasia hänen kanssaan!"
"Mitä — kenen kanssa?" sanoi Kielsberg hajamielisenä… Tuo Maisa Jons, hänpä ei ollut hullumpi… hänellä oli niin kauniit liikkeet. Tuo, jonka kanssa hän tanssi, oli pyöreähkö, mustatukkainen mies, hiukan partaa leuan alla ja tavattoman kalpea kasvoiltaan, joilta hiki valui, todennäköisesti sepänsälli. Mutta kuinka sanomattoman hienosti Maisa liikkui hänen vieressään ja ikäänkuin piti itsensä kauempana hänestä; hän katsoi koko ajan alas omiin jalkoihinsa…
"… Muuten, hän on oma veljeni."
"Puotipalvelijako?"
"Ei, maalarimestari."
"Niin, hän on viekas silloin, kun se tuottaa hänelle hyötyä", tiuski erittäin raivostunut ääni. Matami puheli itsekseen. "Hyi, hyi, madella tuolla tavoin talonisännöitsijän edessä. — Hyi, sanon minä", — hän sylkäisi kiukkuisena kauas lattialle… "Niin, voitte uskoa, tässä talossa on elämä hiukan kummallista, jos vain tahtoisi puhua siitä. He ovat kaikki niin hyviä ystäviä keskenään, niin!"
"Plik, plik, plik" — jälleen keskeytyi tanssi.
"Pitäkää nyt varalta, että saatte hänet puheillenne", tuli Jörstadin matami sanomaan.
Kielsberg nousi, muu ei auttanut nyt.
"Entäs minun kahvikeittimeni, Sjöberg?" kysyi hän rohkeasti.