"Kahvikei — kahvi — mitä?" — hän asetti viulun varovasti siniselle esiliinalle ja hän vilkuili, näkyisikö miestäväkevämpää, jota piti tulla.
"Ylioppilas tahtoo saada kahvikeittimensä, ettekö kuule, Sjöberg", kuiskasi innokkaana Jörstadin matami, joka kyllä tiesi, ettei Sjöberg ollut halukas vastaamaan tilauskyselyihin ja sentapaiseen; häntä täytyi ensin perinpohjaisesti ravistella.
Sjöbergillä eivät korjaukset milloinkaan tahtoneet valmistua määrätyksi ajaksi, ja hänen kapeilla, sisäänpainuneilla kasvoillaan ja voimakkaasti eteenpäintyötyneellä leuallaan oli merkki ainaisesta huonosta omastatunnosta.
Hän koetti hiljakseen muistutella mieleensä töitään ja loi hitaasti parin viisaita silmiä Kielsbergiin.
"Kahvinkeittokoje, sanotte?"
Heidän takanaan tyrkittiin ja työnnettiin, niin että oli vaikeaa pitää paikkaansa; siellä kuljettiin alinomaa ovissa edestakaisin.
"Kahvi —?"
"Niin, kahvinkeittokoje, jonka piti olla valmiina varhain huomisaamuksi", muistutti Jörstadin matami. Sjöberg pudisti päättävästi päätään ja ojensi kätensä viekoittelevaa punssilasia kohti.
"En minä ole saanut mitään kahvinkeittokojetta."
Hän tirkisteli kauan ja ajattelevasti kirkkain, sinisin silmin Kielsbergiä samalla kuin ryypiskeli lasin tyhjäksi. Ilme kävi yhä ivallisemmaksi: — "Jokin kahvikeitin… teillä? — hoh!" puhkui hän. — "Ja sitten tulette tänne…" Ilme tuli jotenkin epämiellyttävän tutkivaksi.