"Kasvonne eivät juuri ole minkäännäköiset teidän katsoessanne tuolla tavoin alas; — tulee aina mieleen silloin neula ja lanka."
Nyt Maisa hätkähti ja katsoi vihaisesti häneen.
"Mutta — kas niin… ei haittaa, vaikka olettekin vihainen — kuinka vihainen olettekin! — kunhan vain jotain ajattelette, niin kasvonne ovat aivan unohtumattoman hauskat, — näettekö, ilme muuttaa ne kokonaan."
"Jättäkää jo tuo! — Ei kukaan voi mitään ulkonäölleen…"
Maisa oikaisi itseänsä vähän. Ei ollutkaan enää niin vaikeata katsoa tuota lämmintä otsaa nenälasien yläpuolella ja pehmeätä, paksua, tummaa tukkaa. Ei ollut vaikea nähdä, että hän oli opiskeleva. Ja sitten hän piti kiinni vyötäröstä ja vei niin taitavasti, että he selviytyivät hyvin kaiken aikaa tuossa ahtaudessa.
Maisa ihmetteli, pyytäisikö Kielsberg nyt tämän jälkeen myöskin Jensineä tai jotakuta toista tanssiin; tuo tumma Jensine oli kovin sievä — pitkine hevosennenineen! — — Tai olisikohan hän todellakin tullut vain hänen vuoksensa…
"Onpa täällä tukahduttava ilma, tarvitaan kelpo määrä punssia sitä haihduttamaan", — sanoi Kielsberg hengästyneenä. Maisa tunsi miten hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän tanssi silti yhtä innokkaana.
"Meidän täytyy vielä kerran pyörähtää tänä iltana, neiti Jons." — Polkka loppui pitkään, monisointuiseen, yhä heikkenevään ääneen ilman loppuessa harmonikasta.
"Ruvetapa nyt tanssimaan tuollaisen ylioppilasnulikan kanssa!" puhkui Rasmussenin matami heidän takanaan, — tuo oli kyllä tarkoitettukin kuultavaksi; — "onhan itsestään selvää, ettei sentapaisella voi olla mitään vakavia aikomuksia."
Maisa tunsi raivostuvansa; mutta Kielsberg kääntyi varsin tyynenä ympäri ja kumarsi purevana: