"Harald Haarfagerillahan oli niin paljon vaimoja ja lapsia, että oikein kihisi", huusi Ole. — "Vaikk'ei ollut kuin kahdentoista vanha", intoili Arnt. — "Salomolla oli enemmän, hänellä oli seitsemänkymmentä ja kaksi", julisti Tor, lukkarin poika. — "Tässä olisi paikallaan se huomautus", sanoi Schulteiss kohti kattoa ivallisesti, — "että paitsi mainittua Gydaa ja tämän jälkeen juuttilaista Ragna kuningatarta, olivat ne kaikki muut personallisuutta vailla… Onko rukkeja yksi tahi tusina, se ei tässä merkitse mitään. Aikain kuluessa on niiden luku supistettu yhteen taloa kohti, — pääasiallisesti taloudellisista syistä… Tätä on runollisesti ihannoitu nimityksellä 'Freyan rukki', — ja se tietysti on jotain, jota kohtaan nuori nykyajan nainen suuntaa halunsa ja haaveensa" —.

Viimeistä lausetta seuraava katse ja kasvojen ilme ehdottomasti kääntyi Minkaan, joka istui hajamielisenä ja hermostuneesti hypisteli kynäänsä, kaikkea muuta, mutt'ei kirjoitustaan ajatellen.

"Nyt hän pöyhistelee ja luulee onnistuneensa oikein hyvästi", sipisi Berthea pannen liikkumaan taipuvan nenänpäänsä… "Katso kuinka hän kääntelee itseään —" — "Ole vaiti, hän huomaa, että sinä teet hänestä pilkkaa", uhkasi Minka kiihkeästi.

Schulteiss asteli miettiväisenä edes takaisin ja tuijotti jalkojaan, joiden muodosta hän näytti olevan erinomaisen turhamainen. Hän asetti jalkansa huolellisesti ja sirosti eteensä askel askeleelta, ja aina kääntyessään notkahutti hän syvälle polviaan, ikäänkuin vahvistukseksi ajatustyölleen.

Hän alkoi innostua yhä enemmän, käänteet kävivät yhä nopeammiksi ja polvien notkaukset yhä merkitsevämmän syviksi. Äkkiä hän pysähtyi säteilevään itsetietoiseen hymyyn.

"'Rukin historia'… se tulee nimeksi teokselle, jonka aion kirjoittaa, — monta nidosta —. Mitä kaikkea rukin ääressä on kehrätty… Miehet ovat villatukkoina kulkeneet lankarenkaan läpi. Se on, y-ym", hän nosti leukansa ilmaan ja puhalsi, — "kaiken tuon romanttisen käsityskannan naisesta minä jätän maailman pienille tuhrijoille. Minä, minä", — ääni kiihtyi äkkiä intohimoiseksi kiljunaksi, — "aion sytyttää palosoihdun, — palosoihdun! — näyttää orjan, joka ostetaan ja myydään ja kytketään rukkiin. Ja sitten, neiti Minka", — hän pysähtyi ja loi häneen samalla juhlallisen ja viekkaan katseen, ikäänkuin luonnolliseen sotatoveriin, — "alkaa vapaudentaistelu. — Mutta ensiksi, — ensiksi sen vahingon historia, jonka nainen on saanut, hänen syvän lankeemuksensa historia… Erittäin arkaluontoinen, monimutkainen, hienonhieno asia, jonka ainoastaan nero, läpitunkevin psykolooginen silmä voi selvittää, — paljastaa kaikkine yksityiskohtineen. Semmoisen miehen täytyy tuntea naisen sydän juurtajaksain, — juurta — jaksain!"… Arnt nyki ja veteli hänen nenäliinansa kulmaa, joka pisti ulos takin takataskusta.

… "Vaan minä, — kun kynäni kerran on päässyt vauhtiin", — oli hän kirjoittavinaan käsi ojossa, niin että laihaa paljasta rannetta näkyi takinhiasta pitkä matka,— "toimitan paljastuksen, — niin — niin, paljastuksen —." Tässä Arnt sai nenäliinan vedetyksi ulos hännäksi. — — "Minä paljastan kaikki hänen aseensa, — koko arsenaalin!… Askel askeleelta aion seurata hänen kurjaa tietään liitoksia myöten, näyttää ja todistaa, kuinka tuo ainainen peitelty hätä varjeluksen taistelu ja juoniminen miestä — vallanpitäjää vastaan — on vääristänyt hänen sisimmät, pyhimmät tunteensa silmäneulanhienoiksi, myrkytetyiksi aseiksi, inhaksi vangitsevaksi viettelykseksi, ja tehnyt hänestä mestarin kaikilla liukkailla petollisilla aloilla, — supistanut hänen vihansa ja rakkautensa pikkumaisen, uskottoman ja viekkaan orjan tunteiksi, — nii-in, sen sanon, turmellut hänen luonteensa sydänjuuria myöten"…

Hän loi verisen katseen Minkaan.

… "Hän keimailee miehen edessä ja leikittelee hänen kanssaan niin itsekkään kylmällä intohimolla ja verenhimoisella kiihkolla kuin kissa hiiren kanssa… Hän — hän — hä — än", — hän kyykistyi polvilleen mairittelevan näköiseksi, — "istuu lumoovana ansaluukun ääressä, imartelee ja viekottelee, — ja kun tyhmeliini siihen pudota kopsahtaa", — seurasi halveksiva potku, — "antaa elämänsä ja kokonaisen tunnemaailman", — suurten ulkonevain huulten pielissä alkoi sinisen kalpeasti värähdellä, — "niin hän vuodattaa kyyneleitä niin lumoovia, niin sydäntä särkeviä"… Schulteiss harppasi edes ja takaisin, ja nenäliina riippui kuin häntä hänen perässään… "Nainen on muuttunut maailman suureksi petturiksi… hänellä on alhainen saatanallinen vaisto, jonka intohimo on viekotella, — — hän on muuttunut vaaralliseksi, — minä sanon, — tuhansin viettelevin värin keimailevaksi myrkkyitikaksi." Ääni äkkiä muuttui pirullisen teräväksi ja kimeäksi… "Olennoksi, e — he, he, — jota — jota — olisi psykoloogisesti tutkittava ja valvottava samalla epäluottamuksella kuin käärmettä, jota luullaan kesytetyksi." — "Ih hih hih, — hih hih, — tshi tshi tshi, — käärme, kas käärme"… Ole koetti nyt vuorostaan saada heiluvan nenäliinan kokonaan ulos vedetyksi seljapuisen raippansa koukkuisella päällä. Schulteiss levitti hajalleen molemmat haaransa, keinui niillä ja myhäili kattoon, poskillaan hivuttava puna ja niska korkeaa kyttyrää vastaan nojaten. Käärme nyt riippui suoraan alaspäin, ja kaikki silmät vartioitsivat jännityksellä, milloin se taas rupeaisi liikkumaan.

"Tämä oli kauhea kuva, jonka teille paljastin", — lausui hän vihdoin syvään hengähtäen ja kääntyi Minkaa kohti. Pitkäin, alas painuneiden silmäripsien alta kohosi Minkan katse viattomana ja vierastaen. "Kuinka? — Mitä sanoitte? — Minä kirjoitan teemaani, hra Schulteiss."